Arkkienkelit Enkelitarinat Enkeliviestit Enkelilinkit Etusivu

Keräämme tähän suomalaisten enkelitarinoita. Kerro enkelikokemuksistasi joko nimimerkillä tai omalla nimelläsi.

Lähetä enkelitarinasi Päiville Taivaankaareen, osoitteeseen paivi(at-merkki)taivaankaari.fi. Kiitos!


Rebekka

Luettuani enkelikirjallisuutta päätin tehdä enkelimeditaation. Rentouduin sängyn päällä kuunnellen rentouttavaa, rauhallista musiikkia. Olin syvässä rentouden tilassa, kun pyysin suojelusenkeliäni astumaan auraani. Hetken päästä kysyin mielessäni: "Mikä sinun nimesi on?" Samassa kuulin pienenpienen äänen ikään kuin puolen metrin päästä edestäni keskeltä sanovan hyvin selvästi: "Rebekka." Samassa olin aivan hereillä ja hämmennyksissä – ääni oli niin selkeä ja tuli konkreettisesti tietystä pisteestä. Tuo nimi ei merkitse minulle mitään, ts. en tunne sen nimisiä ihmisiä enkä ollut nimeä kuullut/lukenut lähiaikoina mistään. Tästä tapahtumasta alkaen olen jutellut Rebekalle hänen omalla nimellään.

Toisen kerran nukkumaan mennessäni olin jo jälleen erittäin rentoutunut. Vaikka silmäni olivat suljettuina, minusta tuntui kuin olisin räpytellyt hitaasti silmiäni auki ja kiinni. Joka kerta, kun silmät olivat "auki", näin ylävartalon naishahmolta, jolla oli tummat, pitkät aaltoilevat hiukset. Silmien ollessa "suljettuina" näky hävisi. Ajattelin, että tämän täytyy olla Rebekka. En kuitenkaan nähnyt selvästi hänen kasvojaan. Olisin halunnut katsella näkyä koko ajan, mutta se välkkyi räpyttelyn mukana aina pois. Lopulta nukahdin.

Rebekka on mielessäni lähes päivittäin. Pyydän häneltä ohjausta ja suojelusta. Iltaisin kiitän Jumalaa ja Rebekkaa päivästä ja pyydän siunausta seuraavaan päivään.

Nimim. Enkelistään kiitollinen

Takaisin alkuun


Koiran suojelusenkeli

90-luvulla omistin Rottweilerin, Bella-nimisen koiran. Olimme kuumana kesäpäivänä metsälenkillä ja lähdimme hieman liian kauas. Seutu oli sellaista, etten sitä tuntenut kovin hyvin. Metsätien vieressä avautui vanha kaivoslampi täynnä ihanaa, viilentävää mustaa vettä. Myöhemmin kuulin että sillä on syvyyttä 30 metriä. Innokkaana uimarina Bella hyppäsi kaivokseen viilentämään paksua turkkiaan. Mutta ei se päässytkään sieltä enää ylös! Reuna nousi täysin jyrkkänä ja vedenpinta oli niin matalalla ettei se saanut enää mihinkään tassujansa. Yritin saada koiraa uimaan eteenpäin jossa näin loivempaa reunaa ylös kuivalle maalle, mutta Bella oli jo hätääntynyt enkä saanut siihen kontaktia. Koiran pää alkoi jo ajoittain upota pinnan alle, niin hätääntynyt se oli yrittäessään takaisin luokseni rantaan. Ikäni muistan, kuinka sen toisessa pinnan alla olevassa silmässä oli voikukan keltainen terälehti.

En muista hätääntyneeni vaan toimin aika nopeasti ja rationaalisesti. Hoksasin nopeasti kiertää kämmeneni ympäri lammen reunalla kasvavan pajunoksan. Kallistuin sen varassa lammen päälle ja sain kuin sainkin koiran kaulapannasta ja niskavilloista otteen. Muistan hetken miettineeni miten muka jaksan nostaa märän 40-kiloisen koiran metrin verran alapuoleltani kohtisuoraa seinämää ylös rantaan. Koiralla ei ollut tassujen alla ponnistuspintaa ja minä roikuin pajunoksassa ilman minkäänlaisia vipuvarsia tukenani, vain jalkapohjat kiinteällä maalla. Ehkä tavoitteenani oli pitää siitä vain kiinni ja estää sitä hukkumasta. En kuitenkaan pelännyt koska siinä hötäkässä ajattelin että jos putoan itse, niin vien sen vaan kohti helpompaa rantaa, josta pääsemme ylös.

En tiedä yritinkö nostaa sitä, ehkä, mutta hämmästyin, miten Bella nousikin nopeasti vaivatta ylös, painamatta juuri mitään, ikään kuin joku olisi sen lennättänyt ylöspäin tai sitten joku olisi vetänyt kanssani koiran ylös. Yhtäkkiä koira vaan makasi vieressäni maassa. Pitkään siinä makasimme vierekkäin ja ihmettelimme mitä olikaan tapahtunut. Edes kämmeneeni ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä siihen kiertyneestä pajunoksasta.

Olen aina uskonut suojelusenkeleihin ja johdatukseen, mutta tuo tapahtuma antoi minulle varmuuden siitä, että enkelit ovat kanssani eikä minulle tapahdu mitään pahaa. Enkelithän Bellan sieltä lammikosta nostivat.

 Merja

Takaisin alkuun


Valkoiset höyhenet

Olen aina ollut kiinnostunut Enkeleistä, jos niin voi sanoa. Olen maalannut ja ajatellut Enkeleitä ja korvissani kaikuvat edesmenneen, rakkaan äitini sanat, kun hän pyysi turvaksemme aina "leegion" enkeleitä, ei enempää eikä vähempää.

Kuitenkaan suhteeni Enkeleihin ei ole ollut kovin henkilökohtainen, vaikka apua ja tukea olenkin heiltä monasti monille pyytänyt, myös itselleni. Kiittänyt olen myös!

Viime aikoina Enkelit ovat kuitenkin olleet ajatuksissani usein. Olen etsinyt tietoa, tarinoita ja ihmisten kokemuksia ja paljon niitä löytänyt. Luettuani valkoisten höyhenten viesteistä, joilla Enkelit kertovat olevansa lähellä, rohkaistuin sellaista merkkiä pari viikkoa sitten myös itselleni pyytämään. Olen elänyt hyvin kuormittavaa ja raskasta elämänvaihetta ja oman terveydenkin kanssa on ollut isoja ongelmia. Lopulta sain tilattua lääkärin, kun sairaslomanikin oli jo loppumassa. Jännitin käyntiä, uusi lääkäri ja monenlaista asiaa. Sinne kävellessäni pyysin hartaasti apua ja tukea. Käynti selvensi asioita ja sain tietoa sekä konkreettista apua.

Lähtiessäni vastaanotolta, kiitin ja tunsin huojennusta ja helpotusta; sain asioistani otetta. Istuessani ajatuksissani bussissa, huomasin mustassa, pitkässä kaulahuivissani jonkin valkoisen roskan, jota aloin nyppiä pois. Hämmästyksekseni huomasin sen olevan pieni valkoinen höyhen! Varmemmaksi vakuudeksi kotioveni alla oli vielä toinen, vähän suurempi valkoinen höyhen. Molemmat ovat nyt tallessa.

Koin nämä merkkeinä, että minua todella kuullaan, autetaan ja tuetaan.

annemirjami

Takaisin alkuun  


Enkelitkin taitavat osata hiihtää

Olin hiihtämässä lapsena ystäväni kanssa. Ajattelimme hiihtää eräälle tuvalle, joka oli kuitenkin melkoisen kaukana. Lapsen innolla sinne siltikin päätimme päästä. Jossain vaiheessa huomasimme, että muut hiihtäjät alkoivat palailla laduilta eli hiihtivät meitä vastaan ja sitten alkoi hämärä laskeutua. Mietimme, jatkaisimmeko sittenkään, osaisimmeko sinne ja osaisimmeko takaisin, jos pimeä yllättäisi, mutta jatkoimme kuitenkin. Sininen hetki sai meidät huokailemaan ihastuksesta ja siihen seisahtuessa huomasimme olevamme jo aika väsyneitä, mutta mäki, joka johtaisi tuvalle siinsi jo näkyvissä – sinne siis! Matka tuntuikin pidemmältä, eikä se mäki ollutkaan se oikea mäki, eikä tupaa näkynytkään. Mutta nyt olisimme jo niin lähellä päämääräämme, ettei kannattanut kääntyä takaisin, vaikka sininen hetki oli kääntymässä hämärään ja pian humpsahtaisi täydellinen pimeys.

Olimme väsyneitä, sillä olimme vasta 8-vuotiaita, ja lähes 10 km hiihtäen oli aikamoinen matka. Onneksi meillä olisi vähän eväitä, kun pääsisimme "maaliin". Mutta väsymys ja pelko alkoivat vaivata; pitäisi hiihtää pimeässä metsässä takaisin kotiin sama 10 km. Ketään muita hiihtäjiä ei enää ollut näkynyt vähään aikaan ja sekin lisäsi pelkoa. Toivoimme, että edes joku tulisi vielä vastaan mutta kyllähän kaikki olivat jo lähteneet pimeän tieltä pois viettämään lauantaita ja saunomaan.

Pakkanen kiristyi ja nipisti naamaa, pimeä oli ihan takanamme kuin hiipivä mörkö. Edessämme oli nyt se oikea mäki, todellinen viimeinen koitos, sillä se näytti kohoavan kuin seinä kohti tummaa taivasta. Lähdimme tamppaamaan suksilla mäkeä sivuttain. Välillä köllähdimme kumpikin vuoron perään lumeen ja autoimme toinen toisemme ylös. "Tulisipa edes joku vielä.... ", ystäväni kuiskasi. Nyökkäsin. Pääsimme mäen ylös ja haimme katseellamme tupaa. Sitten näimme jonkun hiihtävän meitä kohti hitaasti, lähes äänettömästi. Katsoimme toisiamme helpottuneita, sittenkin joku vielä täällä! Hän pysähtyi kohdallemme ja huomasimme hänen olevan noin 50-vuotias, säteilevä nainen joka hymyili ystävällisesti. En enää muista, mitä hän tarkalleen ottaen kysyi – taisi ihmetellä sitä miksi olimme vielä siellä. Hän kertoi, että voisimme hiihtää hänen mukanaan pois tai hän voisi hiihtää nopeasti soittamaan vanhemmillemme, että he hakevat meidät. Valitsimme viimeisimmän, että saisimme syödä eväät määränpäässämme.

Nainen säteili aivan ihmeellisesti siinä pimeässä metsässä ja muistan olleeni täysin lumoutunut. Muistan myös, kuinka helpottunut olin siitä, että joku tuli pitämään meistä huolta. Hän pyysi, että jaksaisimme odottaa tuvalla tai hiihtäisimme tiettyä reittiä takaisin, jonka hän neuvoi. Sitten hän lähti hiihtämään ja katosi vain nopeasti, ei edes suksien ääntä kuulunut.

Me hiihdimme hänen neuvomaansa reittiä ja jostain olimme saaneet voimia siihen. Reitti tuntui myös lyhyemmältä. Isämme olivat lähteneet moottorikelkalla meitä hakemaan huolestuttuaan. Tämä tapahtuma on aina tuntunut siltä kuin nainen olisi ollut enkeli. Ehkä hän tosiaan olikin. :)       

Katja

Takaisin alkuun   


Enkeli kuolinvuoteella

Tämä on tarina enkeleistä jonka haluan kertoa. Olen aina uskonut enkeleihin ja lukenut kirjallisuutta, kuten Diana Cooperia, Lorna Byrneä jne. Läheiseni sairastui vakavasti, toivoa ei ollut. Minä rukoilin enkeleitä auttamaan. Pyysin enkeleiltä merkkiä niin, että varmasti tietäisin heidän kuulevan rukoukseni. Tuli päivä joka oli elämäni vaikein, sillä minun piti tehdä päätös läheiseni puolesta kun toivoa ei ollut. Kaikki hoidot lopetettiin, myös nesteytys. Töissä taas pyysin merkkiä enkeleiltä, ja tapahtui jotain. Minut "ohjattiin" erään hyllyn luokse ja käteni "nostettiin" toiseksi ylimmälle hyllylle (vinohylly ja siinä on reunat). Koetin reunan alle. Menin ihan sanattomaksi sillä siellä oli n. 5 cm kokoinen vitivalkoinen höyhen kuulin myös äänen, joka sanoi nimeni ja että enkelit ovat kanssani. Tuli seuraava päivä ja lääkäri sanoi, että läheiseni ei elä viikonlopun yli. Olin päättänyt että olen hänen kanssaan loppuun asti ja saatan hänet rajan yli. Tuli ilta, tuli yö, hoitajat kävivät kokoajan katsomassa ja käskivät soittaa kelloa jos jotain tapahtuu. Me pidimme toisiamme kädestä ja katsoimme toisiamme silmiin. Kerroin hänelle enkeleistä. Yö tummui ja ajettelin, että kun aurinko nousee, niin rakkaimpani on taivaassa. Tunnit kuluivat, ja minä yhä rukoilin enkeleiltä apua. Itkin ja pidin häntä kädestä. Tunsin, kun joku kosketti minua ja kuiskasi: "Enkelit ovat kanssanne. " Tuli aamu eikä mitään tapahtunut. Sitten tuli "hoitaja", joka kuiskasi, että hoidot aloitetaan uudestaan. Lääkärikin ihmetteli ja sanoi, että on tapahtunut ihme ja että ihmeitä tapahtuu. Olisin halunnut huutaa ääneen: "Kiitos enkelit! " Tämä on todistus enkeleistä.      

Tuija

Takaisin alkuun   


Enkeli sotilaan vaatteissa

Odotin ratikkaa eräänä myöhäisenä iltana Helsingin Porthaninkadulla. Katu oli hiljainen, mutta siihen pysäkille horjahteli humalainen mies, joka alkoi kiusata ja ahdistella minua. Ratikan tuloon oli vielä paljon aikaa, joten oloni alkoi olla tukala. Rukoilin siinä apua Jeesukselta. Tuskin olin sanonut amen, kun pysäkille ilmestyi, kuin tyhjästä valtavankokoinen mies. Hän oli pukeutunut sotilaan mantteliin, jossa oli kiiltävä, musta vyö. Olan yli meni nk. rähinäremmi. Päässään hänellä oli koppalakki, jossa oli musta, kiiltävä lippa. Soturi meni humalaisen eteen, ja ärähti hänelle jotain. Humalainen jähmettyi niille sijoilleen ja näytti tosi pelokkaalta. Sitten vartijani tuli vierelleni seisomaan. Olin todella tyrmistynyt, sillä kaikki tapahtui äkkiä. Uskaltauduin kuitenkin katsomaan soturia. Hän oli ainakin kaksimetrinen, todella komea, mutta karskin näköinen. Varmasti pahinkin öykkäri on kiltti poika, jos joutuu hänet kohtaamaan. Soturi ei puhunut minulle mitään, mutta tunsin oloni turvalliseksi. Sitten ratikka tuli ja pääsin kotiin.      

Maija

Takaisin alkuun   


Enkeli muotikuvauksissa

Kun olin 5-vuotias aloin nähdä enkeleitä. Tajusin myöhemmällä iällä ottaa asiasta selvää ja myös tehä meedion hommia. Eräs juttu on tapahtunut minulle joka päivä: Aina kun menen nukkumaan, en saa oikein unta, koska tiedän, etten ole yksin. Yleensä tulee valopalloja seinille, vaikka verhot ovat kiinni eikä mistään heijasta valoa. Näen myös enkeleitä katsomassa minua tai sitten he istuvat viereeni ja kikattelevat ja toivottavat hyvää yöyä. Tunnen myös samalla kosketuksen, joka on pään silitys ja höyhenen sivellys. En ole vielä tähän tottunut kunnolla ja välillä pelkään, koska olen tämän asian kanssa yksin, kun ei ole ystäväpiirissä muita, joille olisi käynyt näin, ja harva uskoo puheitani.

Eräs enkelitapahtuma mietityttää minua. Itse toimin mallina, ja olin muotikuvauksissa. Kuvaukset eivät menneet mieleni mukaan ja minulle tuli todella ahdistunut olo, kun minua palelsi, väsymys painoi ja myös kun minua ohjailtiin ihmeellisiin asentoihin, missä minulla oli epämukava olla. Toivoin mielessäni, että haluan vain kotiin, etten en jaksa enää. Sitten kuvaajani hymyili leveästi ja pyysi minua katsomaan hänen juuri ottamaansa kuvaa. Kuvaani oli ilmestynyt varjo, joka teki minulle enkelin siivet. Mietimme pitkään, että mistä tuo varjo oli tullut, mutta me emme löytäneet syytä sille. Mutta miksi varjo ei ollut tullut edellisiin kuviin? Uskoin, että suojelusenkelini oli kuullut pyyntöni, ja tämän tapahtuman jälkeen lopetimme kuvaukset. Olin hyvin helpottunut ja sisälleni tuli rauha.

Swagga

Takaisin alkuun


Enkeli liikenteessä

Olen käynyt rippikoulun ja uskon tavallaan Jumalan ja Enkeleiden olemassaoloon, mutta valitettavasti kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea uskoa sitä mitä ei näe. Olin taas jälleen matkalla Vantaalta Joensuuhun – tätä kyseistä matkaa teen hyvin usein, rakkaan äitini luo. Oli jo myöhä ja pimeää ja minulla oli ystäviä tälläkertaa kyydissä. Yhtäkkiä tunsin pienen "nykäisyn" hiuksissani ja huitaisinkin päätäni. Kukaan ei minua takapenkillä vetänyt hiuksista, sillä kaikki nukkuivat tai olivat muuten vaan horroksissa. Hiljaa kuului radiosta musiikkia...  

Muistin äidin sanat; "enkelit kyllä varoittavat, jos vain kuuntelet heitä". Samassa aloin hiljentää vauhtia 120 km:stä. Muutamien kilometrien päässä alkoi näkyä autojen takavaloja. Oli todella sumuista, minkä takia perävaloja ei oikein nähnytkään. Hiljensin vauhtia hiljalleen, kunnes tulin niin lähelle muita autoja, että tajusin niiden olevan täysin pysähdyksissä. Edessä oli iso ja paha kolari. Ajoimme hiljakseen tilanteen ohi ja näin auton tien varressa... lasten istuimen maassa ja peitteillä peitettyjä ihmisiä... kamala näky.  

Olin aivan kananlihalla ja ystäväni takapenkillä alkoi itkeä, sillä hänellä itselllään oli lapsi. Sanoin mielessäni: "Kiitos. " En mitenkään olisi havainnut pimeässä ja sumuisessa säässä autojen olevan täysin pysähädyksissä. Olisimme varmasti törmänneet myös. Siitä lähtien olen hiljentänyt vauhtia, kun tunnen tuon nykäisyn...  

Toisen kerran olin matkustajana ja taas 500 km matkalla. Varkauden kohdalla minulle tuli yllättäen tunne, että minun on sanottava kahdelle etupenkkiläiselle (mieshenkilöitä, jotka eivät uskoneet turvavyön käyttöön), että laittaisivat välittömästi turvavyöt kiinni. Miehet naureskelivat minulle. Hieman "vitsikkäästi" koitin anella ja huumoria käyttäen sainkin heidät uskomaan minua. Noin 15 minuutin päästä eteemme tuli hirvi. Kuskimme luojan kiitos älysi "matkia" ABS-jarruja, sillä niitä ei vanhassa autossa ollut. Kuin ihmeen kaupalla hän sai auton hieman viistoon, joilloin hirvi putosi pilarin päälle ja puoliksi konepellille. Heidän huutonsa oli kamalaa. Itselleni muutaman sekunnin kokemus tuntui minuuteilta. Mietin rauhassa mihin kohtaan käteni laitan, miten laitan pääni ja miten minun tulee vastaanottaa koko tilanne. Törmäyksen jälkeen auto sinkosi jäisellä tiellä kaiteeseen ja siitä pyörimään ja jäi lopulta keskelle tietä. Ja taas, tietysti, oli pimeää. Miehet käänsivät päänsä yhtäaikaa minua kohti ja kysyivät olinko kunnossa. Kaikki me kolme olimme. Nousimme autosta ja samalla huomasimme yhdistelmärekan tulevan meitä vastaan ylämäestä. Äkkiä lähdimme työntämään autoa jonnekin. Kaidetta oli aika pitkästi...  

Saimme auton sivuun ja muita autoilijoita pysähtyi tarkastamaan tilannetta. Poliisitkin saapuivat puoli tuntia soitostamme. Eräs konstaapeli totesi, että "teillä on tainnut olla turvavyöt"? Sanoin että kyllä ja kysyin mistä hän sen tiesi? Konstaapeli vastasi, että jälkien perusteella olette törmänneet kaiteeseen sellaisella vauhdilla, että olisitte lentäneet ikkunasta ulos, jos ei olisi vöitä olleet. Katsastin kaiteen ja huomasin, että siinä oli jyrkkä rinne.  

Noh, enkeli taisi taas käydä vierelläni, kiitos Hänelle taas siitäkin.  

Nimimerkki: Siru

Takaisin alkuun


Johannes

Vuonna 2007 menin energiahoitoon Helsingissä. Energiahoitajani sanoi minulle, että minulla on elämässäni taivaallinen "apujengi", johon minun tulisi tutustua. En ymmärtänyt tästä silloin mitään, mutta joidenkin päivien kuluttua kotona loikoillessani joku alkoi puhutella minua. Hän sanoi olevansa Johannes, minun suojelusenkelini. Johannes esitteli kaksi muuta enkeliä, nimiltänsä Tuomas ja Anastasia. He olivat niin huumorintajuisia, että en voinut olla hymyilemättä. Myöhemmin jatkoin heidän kanssaan kommunikoimista. Johanneksen välillä jo näenkin vilahdukselta, hän on kauniin vaaleansininen. Enkelini ovat välillä minua kohtaan ankaria, mutta pääsemme aina yhteisymmärrykseen.

Toivon, että kaikki, jotka ovat kiinnostuneita enkeleistä, kutsuvat heitä luokseen. Ennemmin tai myöhemmin, oli se sitten höyhenen tai oikean enkelin muodossa, jokainen saa kohdata oman suojelusenkelinsä.

Rakkaudella
Aurinkoinen

Takaisin alkuun


Enkeli kadulla

Vaimollani ja minulla oli joitakin vuosia sitten hääpäivä. Niin on ollut joka vuosi sen jälkeenkin mutta tämä jäi erikoisesti mieleen. Olin menossa erääseen helsinkiläiseen alkoholi liikkeeseen ostamaan päivän kunniaksi pullon kuohuviiniä. Myymälän edessä minut pysäytti Krishna-liikettä edustava mies, joka tarjosi ostettavaksi liikkeen kustantamaa kirjallisuutta. Sanoin, ettei asia tällä kertaa kiinnostanut ja yritin jatkaa matkaa mutta hän ei päästänytkään minua niin helpolla vaan kysyi, miten koin Jumalan. Välillemme sukeutui erittäin syvällinen keskustelu, jossa hän muun muassa kertoi, että Jumala varjelee meitä joka hetki ja milloinkaan ei ole mitään pelättävää, koska kuolemaa ei ole. Vaikka mies vaikutti jotensakin rähjäiseltä, kiinnitin huomioni hänen silmiinsä. Ne olivat siniset ja hyvin kirkkaat. Tunsin syvän, suuren rauhan laskeutuvan mieleeni. Mies sanoi vielä, ettei meille tapahdu täällä mitään sellaista, mitä Jumala ei hyväksy. Erosimme toisistamme siunausta toivottaen. Astuin muutaman askeleen Alkon ovelle ja käännyin vielä vilkaisemaan miestä. Ihmeekseni häntä ei näkynyt missään. Hän ei olisi mitenkään voinut poistua niin nopeasti keskeltä suoraa katua. Mies oli sananmukaisesti haihtunut ilmaan. En keksi muuta selitystä, kuin että Jumala oli lähettänyt enkelinsä jostakin syystä keskelle minun arkipäivääni todistamaan suuruudestaan. Olen ollut hyvin kiitollinen tästä kohtaamisesta.

Jussi

Takaisin alkuun


Enkeli autonratissa

Olin menossa ostoksille tavarataloon ja ajoin autoni parkkihalliin. Kyydissäni oli turvakaukalossa pieni vauvani.

Olen surkea peruuttaja ja yritän aina etsiä parkkipaikan, johon voin ajaa etuperin. Parkkihalli oli kuitenkin aika täysi, ja vapaana vain oli ahdas paikka auton ja betonipylvään välissä. Kuvittelin kuitenkin saavani auton ajettua koloseen etuperin. Mutta kuten arvata saattaa, eihän se onnistunut... Aikani auton kanssa temppuiltuani olin totaalisesti jumissa: en päässyt eteen enkä taakse.

Silloin näin kun hallissa käveli mies suoraan autolleni. Hän viittoi avaamaan ikkunan, ja kysyi tarvitsenko apua. Totesin, että taidan tarvita, ja kapusin autosta ulos ja koppasin vauvan kainalooni.

Mies ajoi autoani etuperin ja takaperin hetken, ja sai kuin saikin sen taitavasti pois kiperästä paikasta. Vielä hän peruutti nopeasti autoni paikalle kuten kuuluukin. Sitten mies nousi autosta, hymyili kun kiitin avusta, sanoi ettei kestä kiittää ja käveli pois.

Miten hän noin ilmestyikin juuri kun en olisi yksin pärjännyt? Tuli, auttoi ja hävisi. Enkeli autonratissa?

Päivi

Takaisin alkuun


Enkelit osaavat mitä vain!

Ajoin autolla ja pakoputki irtosi tielle kolinalla. En osaa korjata autoa, enkä myös tiennyt muuta kuin että minun oli pysäköitävä auto välittömästi. Ajoin auton seuraavalle linja-autopysäkille, ja samassa tuli perästäni punainen pikkuauto ja pysäköi autoni eteen. Pienikokoinen mies tuli heti luokseni ja sanoi yrittäneensä jo näyttää minulle pysähtymismerkkiä. Ihmettelin kuka hän oli, mutta olin täysin rauhallinen, vaikka auto huolestuttikin. Mies kysyi, onko minulla mukanani narua, ja avasin peräkontin - ja olihan siellä narua. Isännän vesurilla tuo mies sitten katkaisi narun ja kömpi auton alle pakoputkea korjaamaan. Laitoin vanhan sadetakin hänelle suojaksi ettei hän sotkisi itseään kovin. Mies oli auton alla kokonaan niin että vain jalat polvista asti näkyivät, kun seisoin siinä vieressä. Ajattelin että hän on varmaan mieheni tuttuja, koska riensi auttamaan niin vauhdilla. Mutta mies jutteli minulle koko ajan ja hyvin rauhallisella äänellä. Hän kertoi olevansa tulossa Helsingistä ja menossa Rovaniemelle, eli ei siis tuttu miehellenikään. Hän myös kertoi minulle, että voin mennä rauhassa töihin ja ajaa sitten kotiin, kyllä mieheni korjaa auton sitten huomiseksi. (Mistä hän tiesi että olin menossa töihin? Miten hän tiesi että mieheni osaa korjata sen - tai että minulla ylipäätään on mies?)

No, siinä meni rekkoja ja busseja ohi lakkaamatta. Mitenköhän oli mahdollista, että kuulin hänen äänensä vaivatta sieltä auton alta? Juttelimme, ja kuitenkaan en avannut suutani koko aikana. Sitten, hän tuli pois auton alta ja sanoi, että valmista tuli. Kysyin häneltä, mitä olen velkaa ja hän sanoi, ettei tarvinnut rahaa. Sitten saman tien, vaikka en ole erityisemmin uskovainen, sain kysyttyä, että voisinko rukoilla hänen puolestaan, ja hän sanoi: "Tee se." Minä kiittelin, pyörähdin ympäri ja istuin auton rattiin. Miehen taas piti kävellä edelläni olevaan autoonsa, mutta sitä autoa eikä miestä ollut missään!!!!!!!!!

Ajoin töihin ja illalla kotiin, mieheni vaihtoi uuden pakoputken, ja aamulla menin taas töihin - samalla autolla. Siinä paikassa, jossa sain enkeliapua, ei ole liittymiä mihinkään vaan ainoastaan suora tie eteenpäin. Se pani miettimään, mihin hän olisi voinut kadota niin äkkiä - ei ole mitenkään mahdollista ajaa tietä huomaamatta. Minun mielestäni hän oli enkelini, joka auttoi minua hädän hetkellä. En olisi osannut toimia mitenkään siinä tilanteessa muuten. Myös se rauhallisuus, jonka tunsin, oli kuin hän olisi ollut isäni. En jotenkaan siinä ihmetellyt hänen apuaan vaan oli kuin se olisi kuulunut asiaan.

Pirjo Jaakola

Takaisin alkuun


Vuosia sitten...

Olimme menossa tyttäreni kanssa autolla kauppaan. Tie, jonka jouduimme ylittämään, oli ollut remontissa, enkä tiennyt/nähnyt, että se oli avattu liikenteelle. Oletin, että auto, joka tuli vasemmalta kääntyisi samaan suuntaan, johon mekin olimme menossa. Väärin - kun olin lähdössä liikkeelle, auto ei lähtenytkään; se ei mennyt eteenpäin. Tuntui kuin jokin olisi pidätellyt sitä, ja siinä samassa vasemmalta tuleva auto mennä hurahti ohitsemme suoraan. Katsoin hämmästyneenä, mihin se meni, ja tyttäreni sanoi, että tie on avattu tänään. Tuli kummallinen olo - sanoisin enkelin olleen lähettyvillä ja pelastaneen meidät onnettomuudelta. Sen jälkeen mikään maailmassa ei tunnu enää itsestäänselvyydeltä.

Nimetön

Takaisin alkuun


Konfetti...

Muistan olleeni noin 5-vuotias, kun lähdimme syrjäkylän koululle joulujuhliin, jossa iommat sisarrukset esittivät siellä näytelmiä yms. Sattui niin, että suklaarasiassa oli vielä yksi suklaa ja äitini tahtoi antaa sen minulle. Muistan kuinka ihanan kirkas kuunvalo valaisi muuten pimeää olohuonetta. Kohotin ylöspäin, sen käteni jossa suklaa oli, ja sanoin: "Enkelille kans'."  Suklaa katosi, ja yllättyneenä juoksin toisille asiasta ilmoittamaan. Suklaata haettiin, mutta lopulta kukaan ei uskonut minun tarinaani vaan sanoivat sen menneen parempiin suihin. Niinpä niin...

Nimetön

Takaisin alkuun


Valkoinen höyhen ja muita enkelikokemuksia

Olen nyt jo eläkkeellä, mutta kymmenen viisitoista vuotta sitten olin töissä akateemisen loppututkintoni mukaisessa työpaikassa. Siellä oli pari ystävää, mutta osattiin siellä myös työpaikkakiusatakin. Urani ei edennyt, jäin polkemaan paikalleni. Avioliittoni oli hyvin ahdistava miehen menojen ja juomisen takia. Kotona oli äreä "koulumestari" vartioimassa tekemisiäni. Masennuin perusteellisesti. Tuntui kuin maailma kaatuisi päälleni. Olin aina ollut yksin, mutta silloin tuntuivat tuttavatkin jättävän.

Eräänä yönä hädissäni - kun en osannut rukoillakaan, kuulin lempeän äänen sanovan minulle lujasti: "Sinä rakastat ja sinua rakastetaan." Näin kaksi pehmeää kullanväristä valopalloa makuuhuoneen seinällä. Ihmettelin niitä aikani. Juoksin ikkunasta katsomaan, olisivatko naapurin autonvalot heijastuneet seinälle. Autoa ei ollut. Valot sammuivat vähitellen. Myöhemmin kuulin erään näkijäystäväni sanovan, että takanani seisoo kaksi upeaa valo-olentoa. Sanoin, että tiedän.

Jonakin iltana, kun kömmin taas nukkumaan vuoteeseeni, suuri sininen voimakas enkelihahmo seisoi sänkyni pääpuolessa. Hän katsoi minusta vasemmalle ja hänen kätensä olivat siunaavassa asennossa ylläni. Energiahoitajani kysyi, tiesinkö, kuka tämä enkeli oli. Sanoin, etten tiennyt. Miespuolinen hän kuitenkin oli, vahvat käsivarret. Myöhemmin sain tietää Arkkienkeli Mikaelin värin olevan indigonsininen.

Läksin henkiselle tielle. Tiedän minua johdatetun sille, sillä ystäviltäni sain vihjeitä energiahoidosta, kirjallisuudesta jne. Luin ahneesti Walschin "Keskusteluja Jumalan kanssa" ainakin neljään viiteen kertaan, ja se(kin) aukaisi minulle tien todellisuuteen, joka on jotakin muuta kuin uskontojen, filosofioiden tai poliittisten aatteiden ihmismielen tekemä todellisuus.

Olin jo ns. "kartallani," kun eräänä sunnuntaiaamuna luin ennen aamukahvia sängyssä vielä loikoillen Diana Cooperin Ihania enkeleitä. Tulin kohtaan, jossa puhutaan enkelien lähettävän valkoisia höyheniä ihmisille merkiksi läsnäolostaan. Nousin sängystä iloisesti miettien, että minulle he tuskin niitä lähettävät, kun uskon heihin muutenkin ja olen heitä jo nähnytkin. Katsoin kesäiseen puutarhaan. Eikös mitä! Kaunis valkoinen höyhen lensi vasemmalta ylhäältä viistosti oikealle alas poikki puutarhan. Samalla olin kuulevinani hiljaista naurunkikatusta. Enkelit lähettivät terveisiä. Minä kiitin ja nauroin mukana.

Nyt minun oppaani on intiaanin näköinen hohtavan valkopaitainen mieshahmo, jonka olen ajatellut olevan Mikaelin tai ainakin hänen "hommissaan" olevan enkelin. (Paidan olan takana aivan ilmeisesti ovat siivet supussa.) Mikael on auttanut minua monissa tilanteissa, myös nauranut ja iloinnut kanssani - viimeksi tänä kesänä, kun olin yksinäni retriitissä mökillä. Päätimme naapurin emännän kanssa tehdä meille kahdelle kuha-aterian tuoreen parsan ja viinin kera. Aamuyöllä näin Mikaelin jo touhuavan keittiössäni tulevaa päivällistä. Liityin mukaan iloiten. Meillä oli mahtavan mukava iltapäivä naapurin kanssa. Tarinaa riittäisi vaikka kuinka enkeleistä, henkiauttajista, luonnonhengistä... Minä olen rauha ja rakkaus, ilo ja valo. Niin kuin me kaikki Alkulähteen lapset.

Minä olen

Takaisin alkuun


Sukeltava enkeli

Menin ystäväni Rosan kanssa kerran niiden mökille ja siellä sitten uimaan. Rosa meni tekemään jotakin sisälle ja minä sitten hyppäsin laiturilta veteen. Kun yritin uida pinnalle, en päässytkään. Katsoin alas ja huomasin, että jalkani oli juuttunut kivien koloon. Kivipohja - ei koskaan enää... Happeni loppui, mutta juuri sillä hetkellä tunsin jonkun tarttuvan jalkaani ja irrottavan sen kivien kolosta. Katsoin taakseni. Ehdin nähdä vain mustan vilahduksen kunnes joku nosti minut pintaan - Rosan isoveli.. Huh. pelastuin sittenkin. Kun lähdimme, taivaalta leijaili viereeni musta sulka, joka oli märkä. Ehkä suojelusenkelini onkin musta enkeli, joka on oikeasti olemassa?

Nimetön

Takaisin alkuun


Jarrua!

Olin tulossa töistä kotiin, kun autoni alkoi irtosoralla mutkassa heittelehtimään en enää ajatellut muuta, että kummalle puolelle metsään menen ja miten pitkälle, loukkaanko pahasti vai kuolenko siihen. Yhtäkkiä tunsin olkapäälläni kuin kosketuksen ja korvaani kuiskattiin: "Autossasi on ABS;ssät." Ajatus kävi äkisti mielessä ,että mitä hyötyä niistä kesällä on, mutta painoin kuitenkin jarrua ja auto suoristui keskellä tietä ja pääsin jatkamaan kotiin. Kotona tuli itku ja tajusin, ettei aikani ollut vielä ja suojelusenkelini siinä neuvoi minua. Olin aina ajatellut ettei ABS:ssistä jarruissa ole kuin talvella hyötyä.

Suojelusenkelin oma

Takaisin alkuun


Parkkienkeli

Tässä tarina eräästä kaupunkireissusta...Minulla oli hammaslääkärille meno ja piti ajaa kaupungille ja jättää auto maksetulle parkkipaikalle....Minä olen aina inhonnnut maksuatomaatteja ja tuskailin mielessäni että pakko löytää pikkurahaa ja autopaikka...Kun olin parkkeeraamassa autoani,niin minun autoani kohden tuli vanhempi rouva joka ystävällisesti hymyili ja antoi minulle valmiiksi maksetun parkkilapun! Hän kysyi että olisko minulla tälle käyttöä? sanoin että kyllä on!  Olisin maksanut hänelle mutta hän hymyili minulle vain...

nainen ratissa...

Takaisin alkuun


Enkeli taivaan...

Olin muutamia vuosia sitten menossa ensimmäiseen yövuorooni vuodeosastolle ja jännitin tätä tilannetta kovasti. Odotin tien vieressä kyytiäni ja katsahdin taivaalle. Taivaalla oli valtava pilvistä muodostunut enkeli ja vieressä yhtä valtava risti. Silloin tiesin kaiken menevän täydellisesti - niin kuin tietysti menikin. Minua suojataan. Pyydän enkeleitä myös mukaan työhöni, suojelusenkeleitä, arkkienkeleitä jne. Silloin työni on korkeimmassa kädessä ja ihminen saa avun juuri niinkuin on tarkoituskin. Kiitos kaikille Valomaailman auttajille.  

Sinikka

Takaisin alkuun


Kääntöapua!

Minulla on nuoruudesta voimakas muisto auttavista käsistä. Nukuin vatsallani ja kasvoni olivat kohti tyynyä. Käsivarteni olivat oudosti tiukasti allani  ja puuduksissa. En pystynyt kääntymään. Aloin herätä tähän tunteeseen ja siihen että minun oli erittäin vaikea hengittää.Sitten tunsin kuinka voimakkaat kädet tarttuivat minua vyötäröltä ja käänsivät minut selälleni kuin höyhenen ikään. Muistan kuinka ihana helpottava tunne levisi kehooni ja nimenomaan se että pystyin taas hengittämään vapaasti! Nukahdin uudestaan nopesti tähän tunteeseen. Olen miettinyt monta kertaa kuka minut oikein käänsi. Olisiko ollut suojelusenkelini?  

Maarit

Takaisin alkuun


Enkeli pipussa?

Asun talossa, jossa on sekä sähkö- että puulämmitys. Oli ilta ja olin menossa nukkumaan. Kakluunissa oli ollut tuli ja pellit olivat vielä auki. Nousin pari askelmaa keittiörappusia ja työnsin peltejä kiinni. Alempi oli juuttunut paikoilleen. Ylempi meni heti kiinni. Työnsin ja työnsin alempaa. Se on näistä pelleistä se, joka on aina mennyt ihan itsestään kiinni. Nyt yritin ja yritin eikä mitään tapahtunut. Se ei liikkunut kumpaankaan suuntaan. Olin hämmästynyt. Ja työnsin ja työnsin. Turhaan. 

  "No enhän voi sitä aukikaan jättää yöksi, menisi lämpö hukkaan", tuumin. Silloin pyysin mielessäni:"Voimaenkeli, auta", ja kas, pelti suhahti heti kiinni. Hymyilin iloisesti enkelille:"Ihanaa. Kiitoksia!"   

Tuli hyvä ja iloinen mieli. Apu on aina lähellä, kun sen vaan muistaa.  

Päivi

Takaisin alkuun


Pelastava enkeli

Äitini naisystävä Lyyli asui 60-luvulla kosken rannalla ja hän harrasti talvisin avantouintia. Lyylillä oli Seppo-niminen ottopoika, joka oli minua vuoden nuorempi. Kyläilin usein äitini kanssa Sepon ja Lyylin luona ja ollessani 4-vuotias tai ehkä 5-vuotias leikimme Sepon kanssa ulkona talvipakkasilla ja niin kuin monta kertaa aikaisemminkin, meitä oli kielletty menemästä laiturille uittamaan ankkoja avannossa. Aivan kuin olisi käsketty suunnistimme Sepon kanssa laiturille ja ankat veteen. Niitä sitten sohiessa Seppo putosi avantoon ja kun yritin vetää häntä laiturille putosin itse perässä.

Yritin työntää Seppoa laiturille ja talon koira oli Sepon takin kauluksessa kiinni ja yritti vetää, mutta Sepon voimat eivät riittäneet ja epäonnistuimme. Sitten minä yritin laiturille ja viimeinen muistikuva oli, että en jaksa ja colliellekin olin liian painava, kun yhtäkkiä kävi voimakas humahdus ja lensin oikein korkeassa kaaressa laiturille molemmille jaloille seisomaan. Ollessani korkealla näin kuinka collie seurasi minua ja haukkui kovasti, niin kuin se oli tehnyt koko ajan yrittäen herättää äitiemme huomion. Siinä seisoessani en ajatellut asiaa sen enempää sillä hetkellä vaan vilkaisin Seppoa ja lähdin juoksemaan kohti taloa ja koira oli saanut herätettyä äitien huomion ja he tulivat jo juosten kohti laituria.

Se kyläilyreissu loppui onnellisesti ja toisinaan ihmettelen vieläkin, kuinka hyvin muistan näin 40 vuotta myöhemmin tuon tapauksen, olinhan kuitenkin aika pieni. Se on aikaa myöten tullut vielä selvemmäksi ja ikään kuin kirkkaammaksi. Seppo katosi elämästäni aikuistuttuamme, mutta ehkä hänkin muistaa tuon kohtalokkaan avantoseikkailun. Monet kiittävät rukoukset olen osoittanut tuolle pelastavalle enkelille, minun ja Sepon aika ei ollut vielä täynnä.

Roxanne

Takaisin alkuun


Meistä pidetään huolta!

Ystäväni kehotuksesta jaan tarinani kanssanne. En ole koskaan ollut mitenkään uskovainen ihminen. Uskon kyllä Taivaan Isään ja enkelien olemassa oloon, mutta mitään tällaista en olisi koskaan uskonut kokevani.

Jonkin aika sitten päätin pitkän kävelylenkin päätteeksi istua penkille miettimään asioita ja ihastelemaan maisemaa. Olin jo pitemmän aikaa yrittänyt selvitellä haluanko palata työelämään vaiko jäädä vielä kotiin hoitamaan tytärtäni. Yritin kuunnella sydämeni ääntä, niin kuin eräs ystäväni kehotti.

Viereeni istahti vanha mies. Todella miellyttävä ja hellyttävän oloinen. Juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä hän kysyi mitä olin päättänyt tehdä työni suhteen ja mitä tyttärelleni kuului. Hämmästyin, sillä en ollut missään vaiheessa maininnut hänelle perheestäni tai päässäni risteilevistä asioista. Mies hymyili. Hän lähti ja sanoi asioiden järjestyvän kuin on tarkoitettu. Muutaman askeleen otettuaan hän lisäsi, että minun tulee uskoa häntä, koska hän tietää. "Olenhan sinun enkelisi," mies sanoi ja jatkoi matkaansa.

Istuin todella hämmentyneenä vielä tovin penkillä. Sitten jatkoin kulkuani samaan suuntaan kuin mihin mies oli mennyt. Häntä ei enää näkynyt. Ihmettelin, sillä hitaasti kulkeva vanhus ei olisi ehtinyt näkymättömiin niin nopeasti! Kotona asiasta puolisolleni kerrottuani hän piti asiaa aivan selvänä; olin kohdannut enkelin.

Muutaman päivän päästä tein päätökseni. Jään kotiin vielä joksikin aikaa. Samana iltana sain tietää myös saaneeni haluamani työn, mutta siitä kieltäydyin. Eikä minua edes harmittanut vaan kaikki tuntui hyvältä.

Nyt joulun alla vein kynttilän mammani haudalle. Itkin ja kerroin kuulumisiani. Mammani oli minulle todella tärkeä ja läheinen. Silloin sama vanha mies kulki ohitseni. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain. Ja minun tuli hyvä olla.

Siinä vaiheessa minun oli pakko myöntää itselleni, että tässä oli jotain. Penkin ja hautausmaan välillä on 150 kilometriä. Kyseessä ei voinut olla sattuma! Jotenkin elämään on avautunut täysin uusia näkökulmia. Uudenlainen turvallisuus ja levollisuus huokuu tässä. Uskon enkelini ohjaavan ja suojelevan minua jatkossakin.

Niina

Takaisin alkuun


Enkelin muistutus

Perheeni ei ole koskaan ollut kovinkaan uskovainen, Jumalaan kyllä uskotaan ja eletään rauhallista elämää, mutta uskonto ei ole koskaan ollut pääasia vanhemmilleni. Rippikoulussa tulin uskoon, mutta kadotin sen muutaman vuoden jälkeen. Kuitenkin viime vuosina uskontoon liittyvät asiat ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän. Reilu vuosi sitten pyörin kotikaupunkini pääkirjastossa ja päädyin kirjahyllyjen väliin, jossa en ollut aikasemmin piipahtanut. Jostain syystä ojensin käteni ja tartuin kirjaan, joka kertoi kuolemanjälkeisestä elämästä ja jälleensyntymisestä. Kyseisen kirjan hotkittuani lainasin kaikenlaista teoreettista ja kaunokirjallisuutta aiheeseen liittyen, kunnes jossain vaiheessa kiinnostuin pääasiassa enkeleistä. Ensimmäistä varsinaista enkelikirjaa lukiessani yritin tutkailla josko ympärilläni näkyisi ihmishahmossa olevia enkeleitä, mietin leikilläni kuka bussissa voisi olla enkeli sitä kuitenkaan koskaan näkemättä. Kerran bussia odotellessani katselin torin ylittäviä ihmisiä ja kaukaa torin toiselta laidalta käveli vanhempi naisihminen suoraan minua kohti. Hänen liikkeensä oli äärettömän kevyen näköistä ja kun hän tuli kohdalleni, hän katsoi minua silmiini, hymyili ja ohitti minut. Huomasin hänen olkapäästä roikkuvan enkeliheijastimen ja yllätyin täysin. Se sai minut hymyilemään vielä monta päivää tapahtuman jälkeen ja edelleen kun mietin enkeleitä, mieleni valtaa suunnaton ilo ja kasvoni kääntyy aina hymyyn. Ihanaa tietää, että enkelini kulkee mukanani tekemässä minut iloiseksi kerta kerran jälkeen.

Nimimerkillä Silkki

Takaisin alkuun


Enkeli liikennepoliisina

Olimme perheemme kanssa menossa autolla Göteborgista Osloon. 4 pientä lastamme nukkui takaistuimella ja vaimoni - matkasta väsyneenä - nyökkyi viressäni. Olimme jo aikaisin aamulla lähteneet Örebrosta ja kävimme veljeni luona Göteborgissa. Nyt piti vielä ehtiä Osloon. Oli jo ilta. Ilma oli satainen ja pimeä. Autojonoja tuli vastaan lähes koko ajan. Vastaantulevien autojen valot ja sade häiritsi näkyvyyttä.

Yllättäin kuulin vasenpaan korvaani aivan selvästi sanan "RUKOILE"!!

Katsoin nopeasti takaistuimelle - huomasin, että kaikki lapset nukkuivat. Kukaan heistä ei voinut sitä sanoa. Vilkaisin vaimoani - hänkin nukkui pää kallellaan kohti auton ovea.

Joku sanoi "rukoile" - hyvänen aika. Hiljensin vauhtia - rukoilin, vaikka en tiedä mitä olisi pitänyt rukoilla ja miksi. Herra, en tiedä mitä pitää rukoilla mutta rukoilen kuitenkin meille kaikille sinun varjelustasi tällä matkalla ja juuri nyt. Herra auta meitä.

Menimme eteenpäin kilometristä toiseen. Yhtäkkiä huomasin vastaantulevien autojen jonosta, että joku on ohittamassa ja tullut juuri meidän kaistallemme, suoraan meitä kohti. Tie oli kapea ja tiesin, että kolmea autoa vierekkäin ei siihen sovi. Vastaantuleva auto läheni ja sen valot aiheuttivat sen, etten nähnyt tien oikelle sivulle. Juuri kun auto oli kohdalla oli minun väistyttävä ja ajattelin, että parempi ojaan kuin täys kolari.

Siinä tilanteessa ei ehdi paljon ajattelemaan. Väänsin rattia oikealle ja juuri kun uskoin räjähtävän niin ei tapahtunut mitään. Jarrutin ja pysähdyin. Autojono oli mennyt ohi ja kaikkialla oli täysin pimeää. Jarrutus oli niin kova, että lapseni ja vaimoni heräsivät ja kysyivät, mitä nyt on tapahtunut.

Menin ulos ja huomasin, että juuri sillä kohdalla oli tiehen levitetty iso parkkipaikka. Olimme siis tarkalleen oikeassa paikassa oikealla hetkellä.

Vapisin pitkään, sillä se oli todella järkyttävä kokemus. Otti hetken ennen kuin pystyin jatkamaan matkaa.

Olen varma siitä, että sanoma jonka sain vasempaan korvaani tuli todella henkimaailmasta ja tässä tapauksessa hyvinkin juuri ENKELILTÄ.

Takaisin alkuun


Enkelin energiahoito

Ostin itselleni Diana Cooperin "Ihanat enkelit" -kirjan noin vuosi sitten ja olen siitä lähtien tehnyt enkelimeditaatioita tai rukouksia enkeleille pikemminkin.

Takanani on useamman vuoden ajalta epämääräistä levotonta tuskaisuutta ja olen selvittänyt siihen syynkin. Avioliiton mukana tuli maatalon emännän työ, joka on hyvin vastuullista, tarkkaa ja raskasta: EU on kun joutuisi päivittäin pohtimaan veroilmoituksen kiemuroita, noin kuvaannollisesti ilmaistuna. Lisäksi tottuminen 12 tunnin työpäivään ja 7 pv:n työviikkoon on ollut raskasta kun ehdin usean vuoden tehdä työtä sosiaalialalla ja tottua käsitteeseen vapaa-aika. On myös raskasta ajatella suurta velkataakkaa. Jaksaminen on siis ollut koetuksella. Minulle on syntynyt kutsumus vaihtoehtohoitoihin: tahtoisin vaihtaa palasen emännäntyötä siihen, että osan aikaa hoitaisin ihmisiä ja saisin tavallaan tehdä työtä joka on ominta sielunmaisemaani.

Jokin aika sitten kun olin perheemme tilanteesta hyvin murheellinen kutsuin rukouksella Arkkienkeli Jofielia. (Miehenikään ei tunnu nauttivan työstään, mutta on kasvanut siihen niin, ettei osaa muuta ajatella.) Pyysin Jofielia valaisemaan minun ja mieheni tietä että keksisimme ratkaisun joka toisi helpotuksen kaikille - myös meidän kummankin vanhemmille, jotka ovat olleet huolissaan jaksamisestamme. Pyysin Jofielia, että hän kirkastaisi meille elämäntehtävämme ja tarkoituksemme ja auttaisi myös läheisiämme ymmärtämään ratkaisut joita asiassa tulemme tekemään. Kun tämän hartaan toiveen ja rukouksen olin lausunut, alkoi valtavan voimallinen energiavirtaus varpaista päälakeen asti. Tunsin koko kehossa kuin voimakkaita väriseviä aaltoja. Olen oppinut tunnistamaan energian virtauksen reiki-hoitojen kautta, joita olen tehnyt. Tämä oli kymmenkertaisesti voimakkaampi energia. Virtaus jatkui ja jatkui, vaivuin uneen ehkä noin 15 minuutin kuluttua kaiken alkamisesta, mutta olen varma että "hoito" jatkui. Olin autuaallisen onnellisessa tilassa siitä huolenpidosta jota sain osakseni. Tunsin valtavaa kiitollisuutta ja vielä pari päivää myöhemmin elin kuin enkelin siivillä!

Nyt asiat ovat siinä pisteessä että mieheni on ymmärtänyt tarpeeni ja olen aloittamassa reikihoidot emännäntyön sivutoimena. Olen tuntenut valtavaa iloa ja voimaa kun olen saanut suunnitella ja tehdä sitä mitä sydämeni halajaa. Paristakin "lähteestä" sain tietää että parantajan työ on minulle hyvää vauhtia tulossa ja että tulen opastamaan ihmisiä iloon ja jakamaan viisauttani puhuen ja matkustaen laajemmaltikin. Myös miehelläni kerrottiin olevan "parantajan kädet" - se on hänen lahjansa ja hänenkin kuuluisi opettaa viisautensa ihmisille puhuen. Tämä tieto oli valtavan vapauttava ja ihana minulle, joka olen aina ihmetellyt miksi ihmeessä me kaksi tapasimme ja onko meillä ylipäätään muuta yhteistä kuin lapset ja maatilan työ. Kerroin miehelleni mitä hänestä oli sanottu ja hänen silmänsä tulvahtivat kyyneliin ja hän teki kaikkensa, ettei olisi purskahtanut itkuun! Eli tieto osui ja upposi! Olemme siis matkalla ja elämässämme kenties tulee tapahtumaan valtavia muutoksia. Tiedän, että mitä sitten tuleekin tapahtumaan, kaikella on luja tarkoituksensa!

"kristallikyynel"

Takaisin alkuun


Paikkanne, olkaa hyvä!

Olin eilen sopinut lounaan asiakkaani kanssa kaupungin keskustan yhteen suosituimmista ravintoloista. Tajusin matkalla ajaessani, etten ole tehnyt pöytävarausta ollenkaan ja koska paikka on suosittu, on todennäköistä että se on täynnä. Tapaamiseen oli aikaa 15 minuuttia joten ei ollut paljonkaan enää tehtävisssä. Pelotti, että mitä tapahtuu jos se on täynnä, mitä selitän asiakkaalle. Nolotti melkein jo valmiiksi oma virheeni.  

Pyysin välittömästi enkeliltäni apua järjestämään minulle lounaspöytä kahdelle. Luotin täysin että asia järjestyy ja ajoin rauhassa perille. Kun saavuin ravintolaan, se oli aivan täyteen varattu, mutta juuri minuuttia aikaisemmin oli joku soittanut ja perunut kahden hengen varauksen ja sain sen pöydän meille. Tarjoilija varoitti vielä kertaalleen ettei kannata tulla toista kertaa varaamatta etukäteen. En tiedä mieten kiittää ihania enkeleitä mutta mielestäni tarina on taas yksi hyvä esimerkki siitä kuinka he järjestävät pieniäkin elämän asioita kun vain pyytää apua. Elämä on aivan upeaa.  

"Sandy"

Takaisin alkuun


Enkelikirja

Kirjoitan tämän hyvän ystävättäreni luvalla. Halusin nimittäin jakaa tämän tarinan muidenkin kanssa. Ehdotin kyllä, että hän itse kirjoittaisi tästä kokemuksesta, mutta hän pyysi minua tekemään sen.

Ostin itselleni Diana Cooperin "Ihanat enkelit"-kirjan ja rakastuin siihen heti. Kyynelehdin paljon sitä lukiessani, mutta kirja antoi minulle myös paljon toivoa. Suosittelin myös kirjaa ystävättärelleni ja hän hakikin sen kirjastosta.

Ystävättärelläni on nelivuotias autistinen tytär. Kun ystäväni toi kirjan kirjastosta, tämä tytär suorastaan "omi" sen. Hän painoi kirjan rintaansa vasten ja piteli sitä kuin se olisi ollut hänen rakkain aarteensa. Hän lehteili varovasti kirjan sivuja ja tutki kirjaa rauhallinen ja valoisa ilme kasvoillaan. Kirja näytti merkitsevän hänelle todella paljon, vaikka siinä ei ollut edes kuvia. Tämä jopa toistui muutaman kerran. Joka kerran jälkeen tämä pieni tyttö laski kirjan äärimmäisen varovasti käsistään ystävättäreni yöpöydälle.

Ystävättäreni mukaan on vaikea kuvailla, millainen tunne hänen tyttärestään säteili tämän pidellessä kirjaa käsissään. Aivan kuin lapsesta olisi säteillyt rauhaa ja lämpöä. Sitä ei kuulemma voi sanoin kuvailla.

Me mietimme asiaa paljon, aivan kuin tämä pieni lapsi olisi tajunnut, mistä kirjassa on kyse. Autistisilla lapsillahan on usein sellaisia kykyjä ja vaistoja, joista meillä "terveillä" ei ole käsitystäkään.

Kirjoitimme tarinan myös Diana Cooperille ja nyt ystävättäreni suostumuksella lähetän sen myös teille kaikille luettavaksi.

Eriikka

Takaisin alkuun


Enkeleitä sanotaan Jumalan sanansaattajiksi. Olen kohdannut enkeleitä ihmisten muodossa vaikeissa paikoissa. Joskus olen tarvinnut apua mutta en ole edes ehtinyt pyytää vaan joku ystävällinen henkilö on ojentanut auttavan kätensä. Enkelin olen nähnyt kerran pyytäessäni anteeksi ihmisiltä, jotka olivat ymmärtämättömyydessään rikkoneet minua vastaan. Minun oli kuitenkin pyydettävä anteeksi, vaikka en olisi halunut ja tunsin itseni loukatuksi. Anteeksipyynnön jälkeen muistin lauseen " sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa..." ja ihmeellinen valo tuli huoneeseen, jossa olin. Tajusin, että Jumala on niin suuri, mahtava ja armollinen, että kykenee antamaan ihmisille anteeksi oman poikansa kuoleman. Oman lapsen menettäminen on vertailukohde. Jumala kykenee antamaan anteeksi mitä vain ja minä ihmisenä sen sijaan loukkaannun ihan pienistä ja merkityksettömistäkin asioista. Vielä on paljon opittavaa. Tällekin sivulle päädyin enkeleiden ohjaamana. Hain ihan muuta ja aukesi vain tämä yksi ja ainoa Taivaankaaren enkelilinkki.

Äiti

Takaisin alkuun 


Olimme kauniina kesä päivänä mattopyykillä, äitini, veljeni ja minä. Olin noin viisivuotias ja veljeni vuotta vanhempi. Ja mikä ihaninta uimapaikka samassa. Olivat ajaneet hiekkaa veteen, että me pienemmätkin voisimme pulikoida turvallisesti. No meitähän tietysti varottettiin. Kun aikuisten silmä vältti pistimme kilpailun pystyyn että kuka uskaltaa mennä lähimmäksi reunaa ja minähän päätin, että veljeni ei voittoa vie. Hulina oli aivan korvia huumaava. Yhtäkkiä putosin reunalta alas pimeyteen ja vesi oli savinen ja liejunen. Vaimeina kuulu lasten iloinen riehunta. En tehnyt yhtään mitään. Sitten yhtä äkkiä Enkeli seisoi siellä vedessä kanssani, Kaunis valkoinen olento ihanat siivet. Enkeli sanoi minulle (puhe tapahtui telepaattisesti) sinun pitää kääntyä ja ottaa veljesi jalasta kiinni. Minä siihen, että en tahdo lähden sinun mukaasi. Johon Enkeli vastasi, että ei sinun täytyy totella. Olin pettynyt. Päätin katsoa näkyykö veljeni jalkoja siinähän ne olivat yläpuolellani. Käännyn takasin Enkelin puoleen sanoakseni, että en silti ota jaloista kiinni. Mutta Enkeli oli jo kadonnut. Salamannopeasti tartuin veljeni jalkaan ja hän tempaisi minut ylös huutaen Leila meinas hukkua! Juoksin äitini luo pyykkilaiturille. Äiti mä näin Enkelin! Voitte vain kuvitella mikä vastaanotto. Minun lapsellani on niin vilkas mielikuvitus että. Äitini selitteli muille äideille... se oli minulle valtava pettyms. Äitini katseesta huomasin että oli aika mennä lasten joukkoon. Mutta minä olin nähnyt jotain ainutlaatuista. Ja se on ollut rikkain muistoni. Minun ei todellakaan tarvitse uskoa Enkeleihin. Sillä Enkelit ovat tässä, nyt, aina ja ikuisesti.

-Leila-

Takaisin alkuun


Enkeli ihmishahmossa?

Tämä tapahtui minulle kauan ennenkuin olin lukenut enkeleistä mitään. Tapahtuman jälkeen aloin kiinnostua enemmän ja nykyään enkelit kuuluvat jokapäiväiseen elämääni. Kiitos siitä!

Olin juuri muutama päivä aiemmin saanut kirjeen mieheltäni, jossa hän kertoi muuttaneensa pois yhteisestä kodistamme, toisen naisen luo. Olin jonkinasteisessa shokissa, nuo päivät ovat ihan sumuisia mielessäni vieläkin. Minun piti mennä kuitenkin eräälle kurssille, joka pidettiin Helsingissä. Tulin junalla pikkukaupungista siskoni luokse helsinkiläiseen lähiöön jo illalla hyvissä ajoin. Sisko oli kuitenkin lähdössä miehensä kanssa sovituille päivällisille, joten jäin yksin asuntoon. Kävelin ympyrää asunnossa ja päässä pyöri kuin ampiaispesässä. Päätin lähteä oluelle läheiseen pikkupubiin, koska yksinolo tuntui kauhealta ajatukselta.

Istuin surkeana baaritiskillä ja kirjoittelin muistiinpanoja pieniin lappusiin. Yhtäkkiä kiinnitin huomioni baaritiskin toisella sivulla seisovaan mieheen. Hän oli yksin. Mies tilasi oluen ja suolapähkinöitä ja pyysi baarimikkoa lisäämään suolaa kuppiin. Baarimikko teki työtä käskettyä ja mies pyysi vielä lisää suolaa. Ja lisää. Lopulta baarimikko antoi koko suolapurkin ja mies kaatoi kaikki suolat purkista pähkinöiden päälle! Tämän jälkeen hän maistoi keitostaan ja sysäsi kupin luotaan...Koko aikana mies ei katsonut minuun, mutta minä purskahdin remakkaan nauruun! Ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Mies huomasi minut, ja tuli viereeni istumaan. Koko illan puhuimme ja nauroimme ja itkimme, mutta enimmäkseen nauroimme - ja kirjoitimme pikkulappusille hulluja juttuja. Mies tuntui niin tutulta ja läheiseltä kuin vain voi olla ja aika kului siivillä.

Tuli kotiinlähdön aika ja menimme ulos hyvästelemään. Halasimme ja sanoin hänelle spontaanisti: "Kiitos enkeli!" Hän yritti estellä, eihän tässä mitään, mitä ihmettä! Sanoin: "Kyllä mä tiedän, että sä olet enkeli - mä lähden nyt enkä katso taakseni."

Lähdin, enkä katsonut taakseni. Mutta seuraavat kaksi viikkoa olin rauhallisempi ja onnellisempi ja valoisampi kuin olen koskaan ollut. Se valo sisälläni oli jotain ihmeellistä! Sitä ei voi kuvailla. Koko sen kahden viikon ajan hymyilin ja ajattelin vain rakastavia ajatuksia. Tiesin, että elämä muuttuu hyväksi ja että osaan tehdä oikeat päätökset ja että minulla on aina mukanani enkeleitä, jotka auttavat kaikessa.

Ehkä mies ei itsekään tiennyt olevansa rakkauden enkelin väline... kuka tietää.

Nimimerkki: Kanerva

Takaisin alkuun


Aivan uskomattoman ihanalta tuntuu, kun enkelin läsnäolon huomaa. Minulle se on viileä ihana hipaisu, aivan kuin höyhenellä sipaisu. Olin laivaristeilyllä kahden muun naisen kanssa ja toisella näistä naisista on tapana jollain tavalla halveksia minua. Istuimme pöydässä ruokailemassa, kun tunnistin kyseisen naisen epäystävällisyyden niin saman tien kättäni hipaisi voimakkaasti jokin ja minulle tuli erittäin vapautunut ja hyvä olo.

Kävin Reiki ykköskurssin jonka jälkeen olen antanut Reikiä ystävilleni oppiakseni enemmän Reikistä. Ensimmäisen hoidon alkaessa istuin ystäväni pään takana laittaessani käsiäni ensimmäiseen asentoon ihanan pehmeä viileä hipaisu kävi sormieni lävitse arvasin sen, että ihanat enklelit ovat hoidossa mukana. Ystäväni oli ihmeissään hoidon jälkeen miten hän on kuin uusi ihminen. Ei minun ansiostani vaan maailmankaikkeuden enkeleiden. IHANAA...

Takaisin alkuun


Ensimmäiset muistamani enkelikokemukset

Olin jotain 10- vuotias, koulukiusattu ja vanhempani kovaa vauhtia alkoholisoitumassa. Olin todella masentunut, ja pistin reklamaatiota rukouksissani yläkertaan. Päivä oli ollut taas raskas, kävelin eteisessä ja näin, että huoneessani oli valoisaa pysähdyin huoneeni ovelle. Huoneessa seisoi kaunis sinipukuinen enkeli (kullankeltaisine hihanreunuksineen), hänellä oli pitkät suorat mustat hiukset. Hän seisoi hieman sivuttain minuun kirjoituspöytäni ääressä. Käänsi kasvonsa minuun päin ja hymyili rauhoittavasti. - Ja katosi. Kirjoituspöydälläni oli lukukirjani auki kohdasta, jonne emme olleet koulussa vielä päässeet ja siinä Saima Harmajan runoja. Minusta tuli Saiman ihailija ja jaksoin elää aikuiseksi.

Toisen kerran, kun olin jo saanut jokusen ystävän, mutta tunsin oloni resupekkana ulkopuoliseksi, koskaan ei ollut rahaakaan kavereiden kanssa karkkiostoksilla käyntiin ym. pieneen. Kuljin keskustamme puistoa kotia kohti ja taas reklamoin yläkertaan, että miksi aina jään ulkopuolelle, kun en pääse toisten lasten rientoihin mukaan. Ja yhtäkkiä, törmäsin maassa kasaan 20 pennin kolikoita ! Kiitin vuolaasti "pääkonttoria" ja enkeliäni, että he olivat minulle järjestäneet karkkirahat ja vietin mukavan hetken karkkipuodissa tuntien olevani kuten muutkin lapset.

Nyt aikuisena olen myös saanut nauttia "pääkonttorin" eli enkelten huolenpidosta, ihan konkreettisesti, kun jokin esine on hukassa tms. Mukavaa oli myös se, että ystävällinen enkelini sammutti kahvinkeittimeni, kun kahvinsuodatin oli taipunut siten, että kahvista olisi tullut teen vahvuista laihaa litkua.

Kiitos enkelini ja oppaani. Saatan olla aika vaivalloinen vartioitava, mutta yritän kuulolla pysytellä. Kiitos-kiitos-kiitos.

Maisa

Takaisin alkuun


Enkeleitäkö?

Minulla on varhaismurrosiästä lähtien ollut tietynlainen ennalta tietämisen kyky eräänlainen sisäinen ääni joka kertoo tulevista tapahtumista ja myös enneunia. Välillä nämä asiat ovat vaivanneet minua ja olen tuntenut syvää ahdistusta ja pelkoakin. Elämässäni on pitkiäkin ajanjaksoja jolloin olen tietoisesti pyrkinyt torjumaan ne. Enteet ovat useasti kertoneet läheisen tulevasta kuolemasta, ja siksi uskonkin, että elinikämme on ennalta määrätty.

Kesällä -56, ollessani 12 vuotta olin isäni mukana hänen työpaikallaan. Isäni oli muurari ja tunnetusti hyvä takkojen tekijä ja hänellä oli kesäisin runsaasti kesämökkien ja omakotitalojen takkamuurauksia. Tällä kertaa hänen työpaikkansa oli omakotitalossa missä oli minusta kaksi vuotta nuorempi tytär jonka kaikki kaverit olivat mailla ja hänen äitinsä oli pyytänyt isää ottamaan minut mukana tyttären seuraksi. Me tutustuimme Ullan kanssa nopeasti ja meistä tuli hyviä kavereita ja olin isän mukana koko sen viikon minkä hänen työnsä kesti. Olin menossa oppikouluun syksyllä ja Ullan oli tarkoitus osallistua pääsykokeisiin seuraavana keväänä. Tyttöjen tapaan juteltiin ja kikateltiin, kerroimme toisillemme pikku salaisuuksiamme ja toiveitamme.

Oli helteinen heinäkuun lopun päivä ja isän viimeinen työpäivä tässä paikassa, istuimme Ullan kanssa kalliolla tien vastakkaisella puolella, meillä oli mukana mehua ja keksejä ja piirustusvälineet. Vaihdoimme osoitteita ja lupasimme aina pitää yhteyttä kun puhe kääntyi tulevaisuuden suunnitelmiin ja haaveisiin. Ulla kertoi, että hänestä tulee sairaanhoitaja ja 21-vuotiaana hän menee naimisiin ja hän haluaa kaksi lasta, tytön ja pojan. Voin vieläkin palauttaa mieleen sen päivän, kuuman kallion, kuivan ruohon tuoksun ja tuulen. Helteestä huolimatta minulle tuli kylmä, oli kuin varjo olisi laskeutunut päällemme vaikka aurinko helotti pilvettömältä taivaalta, ja kuulin ikään kuin äänen sisälläni: sinä et koskaan täytä 21. Minua pelotti ja voin ihan fyysisesti huonosti, muisto tästä tapahtumasta kalvoi minua vielä vuosia.

Ulla kirjoitti minulle syksyn aikana mutta jotenkin en kyennyt vastaamaan. Hän ei myöskään pyrkinyt oppikouluun ja vaikka asuimme samassa kaupungissa emme enää olleet missään tekemisissä. Ulla ei koskaan täyttänyt 21 vuotta, hän menehtyi onnettomuudessa -63 matkalla opiskelupaikkakunnaltaan kotiin.

Vuosien varrella minulla on ollut eri tyyppisiä ennalta tietämisen kokemuksia ja aloin pitää niitä lähinnä kirouksena ja torjuin ne tietoisesti. Nykyään olen jo eri mieltä, ehkä se ei olekaan kirous vaan lahja, eikä ole pahojen voimien aiheuttama vaan päinvastoin. Ja se murtautuu läpi tietoisuuteen silloin kun on sen aika ja tarve, vastustuksesta huolimatta.

Keväällä 2001 olin niin henkisesti kuin fyysisesti aivan "poikki". Työpaikkani oli saneerauksessa ja jatkuvuus epävarmaa jo vuosia, aikuinen vanhin poikani oli asunnoton, päihteiden sekakäyttäjä. Keskimmäisen poikani avioliitto oli juuri päättynyt eroon. Äitini kärsi mielenterveysongelmista ja oli jo vuosia terrorisoinut meitä, hän sairastui lisäksi vaikeaan dementiaan ja sain hänet vihdoin ja viimein laitoshoitoon. Edellinen vuosi oli kulunut hänen asioiden hoidossa, omaa aikaa ei löytynyt yhtään. Mieheni sairasti Parkinsonin tautia ja hänellä alkoi dementoituminen ja harhat, yöt kuluivat häntä hoivatessa. Lisäksi tyttärelläni todettiin munasarjakasvain mitä epäiltiin pahanlaatuiseksi. Eräänä iltana kun kaduin uupuneena ja toivottomana sänkyyn, tunsin pienen käden olkapäälläni. Se oli kun noin parin vuoden vanhan lapsen käsi, siitä välittyi lämpöä ja voimaa, tunsin että en ole enää yksin ja kaikki järjestyy.

Äitini kuoli kesällä 2001, keskimmäinen poikani on toipunut avioerostaan, vanhin poikani avioitui viime kesänä ja on saanut elämänsä jollaan lailla järjestykseen. Tyttäreni on parantunut ja hänellä on pieni ihana poika. Mieheni tilanne on rauhoittunut ja hän nukkuu yöt, dementoituminen tosin etenee. Olen tuntenut tämän käden muutaman kerran myöhemminkin ja minulle on aina välittynyt tunne, että elämän voimat kantaa ja asiat järjestyy. Uskon, että tämä pieni käsi kuului suojelusenkelilleni.

EMu

Takaisin alkuun


  Varsinaista konkreettista näyttöä tai enkelinvälähdystä ei tarinassani ole, mutta se on tarina jonka tulen aina muistamaan sen erillaisuuden ja omaleimaisuuden takia. Tämä pieni tarina kertoo enkelimäisestä ihmisestä, tuntemattomasta naisesta, joka sai minut niin uskomattoman hyvälle tuulelle. Sanoisinko onnelliseksi. Olen joutunut jopa miettimään, oliko hän sittenkään ihminen, niin epätavallinen oli hänen käytöksensä. Se on ollut tähän mennessä ainoa laatuaan.

Olen melkoisen nuori vielä, 23, eikä perheeni ole ollut koskaan mitenkään uskonnollinen, joten minussa itsessänikään ei ole ollut uskoa Jumalaan. Vasta nyt aikuisemmalla iällä, olen ruvennut etsimään totuutta, mikä on paljastunut hyvin raskaaksi tieksi, sillä olen koko ajan eksyksissä suuntien kanssa. Ristiriitaista tietoa kun on joka puolella, enkä tunnu saavan minkäänlaista tukea tai vahvistusta mm. enkeleiltä vaikka olen pyytänyt. Tiedä sitten olisiko minun tarkoitus löytää uskoni itse? Avuitta ja oikoteittä. Vai johtuuko se epäileväisestä ja varovaisesta luonteestani. Minulle ei näyttäydytä koska en ole varma uskoako.  

Joka tapauksessa tarinaani. Tämä tapahtui parisen vuotta sitten ollessani kaksikymppinen ja Kouvolassa asuessani. Silloin en edes miettinyt näitä taivaallisia asioita.

En muista mistä olin tulossa, ja mitä ajattelin. Muistan vain sen että pureskelin purkkaa ja katselin maahan. Ulkona oli muistaakseni lauha talvikeli. Pimeää. Kuljin pitkän tovin erään naisen jäljessä. Alun alkaen hän käveli aika kaukana, mutta tavoitin häntä metri metriltä. Kävelin joko itse lujaa tai hän hidasteli. Olin melkein ohittamassa häntä kun nainen äkkiä kääntyi toiselle tielle ja tietä ylittäessään hymyili minulle. Minä oikeasti näin sen hymyn, reagoin siihen silmänräpäyksessä vaikka olin tuijotellut maantietä. Nainen hymyili valoisasti ja sanoi yksinkertaisesti; Jumala rakastaa sinua. Sitten hän jatkoi matkaansa.

Minä hymyilin. Hän kirjaimellisesti pysäytti minut. Ja vastoin mitään järkeä, kun en ollut ikinä ajatellut Jumalaa, tuo tieto sai minut ylionnelliseksi. Olin koko loppuillan hyvin onnellinen ja ajattelin tuota naista sillä hän oli hätkäyttänyt minua ja oloani pitkästä aikaa. Syössyt minut oikeaan tunnekuohuun. Olen monesti yrittänyt muistaa mitä tuolloin ajattelin. Joudun usein niin ajatusteni valtaan, kuin meditatiiviseen tilaan, etten edes huomaa jälkikäteen rekisteröidä ajatuksiani. Luulen että tunsin tuolloin ajoittaista yksinäisyyttä vieraalla opiskelupaikkakunnalla. Minulla oli vain koulu, työ ja liikunta. En paljoa vapaa-ajalla tuttujeni kanssa liikkunut.

Vaikkei nainen mikään enkeli olisi ollutkaan, oli hänellä ilmeisen painava tarve sanoa minulle mitä hän nyt sitten sanoikaan. Ehkä hän sai joltakin kulkiessa viestin, että hänen pitäisi se sanoa.

Jos sattumoisin tunnet itsesi tarinasta niin kiitoksia. Pitkästä aikaa olo oli ihana ja vieläkin kaipaan sitä vapaata onnen tunnetta. Ehkä löydän sen sitten joskus kun lopulta uskon.

Ihania enkeleitä ja uskoa jokaisen elämään.

Susanna

Takaisin alkuun


Enkelin ohjaus

Vietimme pyhäinmiestenpäivää ja kävimme viemässä mummoni haudalle kynttilän ja minulla on aina ollut niin hurjan huono suuntavaisto, että suuriinpiirtein eksyn heti jos en mene samaa reittiä. No, menimme ja jouduimme jättämään automme kauaksi ja mieheni jo sanoi epäillen ettemme varmaan löydä isolta hautausmaalta mummoni hautaa, vieläpä hämärässä. Pyysin hiljaa enkeleiltä apua ja sitten aikamme käveltyämme sanoin, että tällä rivillä mummoni hauta on - ja mieheni jo epäili kovasti. Rakkaan mummoni hauta löytyi ja saimme kiitollisena sytyttää kynttilän! Kun lähdimme pois, kiitin hiljaa mielessäni enkeleitä - tunsimme kaikki huumaavan kukkien tuoksun, jopa lapsemme huomasivat sen ja kiitin vielä kerran enkeleitä!

Nimimerkki Valotar

Takaisin alkuun


Enkelien viestit

Tervehdys. Nyt kun maailma on valtavien muutoksien virrassa henkisentiedon ihmisiä kutsutaan työhön. Jos aiemmin olemme pitäneet "lamppujamme" enemmän tai vähemmän vakan alla, niin nyt on viimeistään sen aika, että nostamme lamppumme valaisemaan. Enkelit ovat aina tukemassa meitä. He eivät koskaan jätä yhtäkään meistä. Vaikka järkemme ei voi koskaan käsittää kaikkea, henkemme tietää ja tiedostaa ihmiskunnan kehityksen suunnan. Jokaisella ihmisellä on ripaus Jumalaa itsessään. Muuttumisen ja murtumisen kautta voi todellinen valo läpäistä sen tietämättömyyden sumun joka on kietouteena kaikessa. Enkelit muistuttavat meitä siitä, että myös meidän ihmisten on tehtävä oma osuutemme. Juuri nyt on tekemisen aika. Suunnittelemisen ja aikomisen aika ei vie meitä eteenpäin vaan taannuttaa ja jopa pysäyttää kehityksemme. Vahvistutaan hengessä ja rakkaudessa, sillä vain siten voimme edetä. Tämä alkanut tuleva vuosi tulee olemaan ratkaiseva ja siihen meidän jokaisen on valmistauduttava. Yksin me emme siihen kykene vaan yhdessä ihmisinä ja yhdessä enkelten kanssa.   

Tervesin Eeva-Liisa

Takaisin alkuun


Pelastus ja sitten pitkä hiljaisuus

Olin ehkä 4 tai korkeintaan 5-vuotias, kun tapahtui jotakin, joka on vaikuttanut koko minun elämääni, vaikka en ole sitä tajunnut. Minun on kerrottava jotakin taustastani, jotta ymmärtäisitte olosuhteita. Lapsuuskyläni sijaitsi järven rannalla. Talot olivat aidatut, koska koko kylän kotieläimet laidunsivat vapaasti rannalla. Siellä oli kymmenkunta hevosta, lehmiä, lampaita, pässejä ja tietenkin koiria. Me kylän lapset olimme kaikkien näiden keskellä emmekä pelänneet. Järvi oli mieluinen uintipaikka meille lapsille ja siellä matalassa rantavedessä pulikoimme sinäkin kohtalokkaana päivänä, jolloin olisin hukkunut, ellei suojelusenkelini olisi minua pelastanut, näin ainakin ajattelen nyt.

Emme tiennet samaikäisen ystäväni kanssa, että rantaan oli kaivettu kolo lakanoitten huuhtelua varten. Pyykithän pestiin rantapadassa kiehuttamalla, ja huuhdeltiin järvessä. Putosin kuoppaan. En osannut uida,ja muistan, kuinka kamppailin hyödyttömästi päästäkseni pois. Lopuksi luultavasti olin jo menettävässä tajuntaani, mutta minulla oli hätä, että äiti itkee. En tiedä, mitä tapahtui, mutta seisoin yhtä äkkiä nilkkavesissä rannalla ilmaa haukkoen. Ystäväni huusi epätoivoisesti nimeäni. Kun siitä selvittiin, mentiin hänen kotiinsa, joka oli aivan rannalla ja hän antoi minulle tekohengitystä. Halusi olla avuksi. Enkeleiden läsnäoloahan tässä ei tunnistettu, mutta kuka nosti minut jaloilleen kuoleman kuopasta?

Toista tapausta en ole osannut edes ymmärtää suojelusenkelin ansioksi. Olin tulossa kotiin kyläreissultani. Piti tulla naapurin ohi, jolla oli vihainen pässi. Pässihän oli yksin kotona. Kun yritin ohittaa sen, se hyökkäsin kimppuuni. Puski ja ja puski. Naarurit eivät kuulleet avunhuutojani. Olisin kuollut, mutta puolen kilometrin päässä oli kotini, ja äitini sattui tulemaan ulos ja kuuli huutoni. Hän pelasti minut pässin kynsistä.

Nämä tapaukset tapahtuivat lapsuudessani ja varsinaisia enkelikokemuksia minulla ei ole ollut, paitsi että tämä hukkumakokemus on auttanut minua koulutuksessani eteenpäin, kun olen kertonut siitä.

Nyt aion kertoa lähiajasta.

  Olen aina ollut viehtynyt enkeleistä, mutta en ole ajatellut asiaa sen enenpää. oku oli jättänyt meille monisteita, joissa kerrottiin, kuinka työskennellä enkeleiden kanssa. Kohautin olkapäitäni enkä ajatellut sen enempää. Seuraavaksi joku lahjoitti meille kirjan "Kuinka työskennellä enkeleiden kanssa". Se kiinnosti niin paljon, että luin sen, ja opettelin jo dekreitä. Lähdimme lomalle Pohjois-Suomeen ja Norjaan. Sodankylässä olimme ystäviemme luona, ja he lahjoittivat lomalukemistoksti Diana Cooperin "Hieman henkisistä laeista". Luin sen, ja kun tulimme Rovaniemelle, ostin hänen kirjansa "Ihanat enkelit". Olimme lähdössä Rovaniemeltä kotiin ja kuljeskelin asuntovaunun ympärillä vähän kuin masetuneena toivoen enkeleiltä merkkiä, kuten Cooperin kirjassa oli luvattu. Juuri kun olimme lähdössä, kenkäni vieressä oli valkoinen untuva. Koskaan elämässäni en ole ollut onnelisempi. Enkelit olivat sittenkin kanssamme.

Toisen untuvan sain aivan äskettäin tyhjältä taivaalta, kun ajattelin intensiivisesti luokkatoveriani, joka elää Ruotsissa vaikeasti sairaana. Hän rupesi kirjoittamaan minulle, kun sai kutsun luokkakokoukseemme.

Tällaisia kokemuksia siis minulla. En ole koskaan nähnyt enkeleitä, mutta luotan lujasti siihen, että en olisi edes elossa ilman suojelusenkeliäni.

Toini, eläkkeellä oleva opettaja

Takaisin alkuun


Sairaanhoitajaenkeli

Pieni "tähtipoikani" oli n. 7kk ikäinen, kun hän jälleen oli korkean kuumeen kourissa. Istuin poikani sängyn vieressä rukoillen: "Rakas Jumala, auta pikkuistani! Anna kuumeen laskea ja sen syyn selvitä." Rukoilin pitkään ja hartaasti, samalla antaen pojalle reikihoitoa. Hämärässä huoneessa alkoi pikkuhiljaa loistaa ihmeellinen vaaleanpunainen valo, nostin katsettani, ja näin miten valtavan kokoinen, vaaleanpunainen Enkeli seisoi poikani sängyn päädyssä! En uskaltanut kääntää katsettani, vaan henkeäni pidellen katselin Enkeliä. Helpotuksen tunne oli suuri, kun sain konkreettiseti nähdä, että pojastani pidetään kyllä huolta. Kuume alkoi laskea, ja poika parantui. Syytä kuumeiluihin ei koskaan löydetty. Tämä ensimmäinen Enkelitapaamiseni on jäänyt voimakkaana mieleeni.

Poikani on nyt 3 1/2 vuotias, terve ja iloinen vesseli. Myös hän on tavannut Enkelin. Poikani oli juuri täyttänyt 3 vuotta ja aloittanut päivähoidon.Päiväunille meno oli ollut kurjaa, ja hänelle oli tullut ikävä äitiä. Hän oli itkien maannut sängyssä, kun yhtäkkiä oli Enkeli tullut ja ottanut kädestä kiinni. He olivat lentäneet merenrantaan, mutta siellä ei ollut äitiä, paljon muita ihmisiä vain. Enkeli oli kuljettanut poikaa monissa paikoissa ja heillä oli ollut hauskaa. Hakiessani poikaa hoidosta, hän kertoi silmät loistaen "retkestään". Ilmiselvästi näki, että hän koki tapahtuman hyvin todellisena!   

Kokemusteni jälkeen olen halunnut tuoda  Enkeli-tietoisuutta myös muille kiinnostuneille järjestämällä mm. Enkeli-iltoja.

Carita Jokiaho, Vaasa 

Takaisin alkuun


Enkeli vesiämpärin kanssa

  Ajelin autollani sateisena ja loskaisena päivänä töistä kotiin. Kura ja rapa lensi ja tietenkin autoni "pissapojasta" loppui vesi eikä huoltoasemaa näkynyt lähimaillakaan. Näkyvyys alkoi olla todella huono. Silloin sanoin omalle suojelusenkelilleni, että auta nyt. Mitä tehdään? Samalla kuin tyhjästä ilmestyi kaarteeseen ajaessani mieletön vesilätäkkö ja kuin ämpärillä olisi heitetty puhdasta vettä tuulilasiini. Lasi kirkkaana pääsin seuraavalle huoltoasemalle täyttämään vesisäiliön.

Johanna

Takaisin alkuun


Taiteilija

Vanhempi tyttäreni on aloittamassa koulun. Yritämme pienellä joukolla saada paikkakunnalle steinerkoulua, ja se on ollut aika takkuista. Kun saimme taannoin kielteisen päätöksen perusopetusluvasta, pidimme vanhempainkokouksen, jossa pohdimme jaksammeko jatkaa. Olin oikeastaan jo päättänyt jatkaa, mutta en enää voinut epäillä yhtään, kun tyttäreni tuli askartelujensa keskeltä kuiskaamaan korvaani jotain. "Tässä on sulle enkeli, mä tein just sulle!" Hän ojensi minulle leikkaamansa kuvan, jossa enkeli silmät kiinni ja suu raollaan kannatteli päässään kynttiläkruunua. Enkelit tulevat missä muodossa haluavat. Meidän tuli paperilla.

mamma

p.s. Vanhemmat päättivät jatkaa koulun toimintaa.

Takaisin alkuun


Minun Enkelitarinani

Olin Enkeli-illassa, jossa lähetimme haluamallemme ihmiselle valopallon, Diana Cooperin Ihanat Enkelit -kirjan ohjeiden mukaan. Minä lähetin valopallon äidilleni. Äitini soitti myöhemmin tuona iltana ja kertoi että oli löytänyt puhtaalta pöydältä valkoisen höyhenen. Kerroin sitten valopallon lähettämisestä hänelle ja kun tarkistimme kellonajat niin te täsmäsivät tismalleen... eli samaan aikaan kun lähetin valopallon, niin äitini löysi tuon höyhenen. Kyllä meillä on ollut ihmettelemistä, mutta en usko että se olisi voinut olla sattumaa! Ihanat Enkelit veivät valopallon perille.

Ihania Ihmeitä

Takaisin alkuun


Suojelusenkeli?

Noin viisivuotiaana heräsin yöllä siihen, että huoneessani loisti kirkas kullankeltainen valo. Nousin istumaan nähdäkseni sänkyni vierellä korkean kullanvärisen valopatsaan, yksityiskohtia en oikein erottanut kirkkaudelta. En pelännyt lainkaan. Joko enkeli heti ilmoitti minulle olevansa enkeli tai sitten tiesin sen jo muutenkin. Enkeli kommunikoi kanssani telepaattisesti, itse puhuin sille ääneen- siihen viereisessä huoneessa nukkuneet vanhemmat heräsivät.

Vanhempien tultua huoneeseen enkeli katosi, kerroin siitä itsestään selvänä asiana vanhemmilleni, jotka sanoivat uskovansa kertomani. Harmi, etten enää lainkaan muista, mitä enkeli minulle sanoi, rauhoittava ja lämmin tunne sen vierailusta jäi jo silloin. Olin juuri saanut pikkuveljen ja vanhempien mielestä tarpeeksi vanha muuttamaan nukkumaan omaan huoneeseen. Unta oli välillä vaikeaa saada mielestäni turhan kaukana vanhemmista sekä uuden perheenjäsenen ympärillä pyörivän tohinan takia. Ehkäpä enkeli(-ni?) halusi lohduttaa ja tuoda turvallisuudentunnetta!

Kaisa

Takaisin alkuun


Rokkienkeli

Olin 30-vuotias, kun moni asia elämässäni oli muutostilassa ja tunsin vaikeuksien ylittävän jaksamiseni. Istuin vuoteellani ja itkin tuskastuneena pahaa oloani. Yleensä muistan, että apua on tarjolla sitä pyytävälle, mutta nyt olo oli niin kurja, että sain vain tiuskaistua ajatuksissani yläkerran väelle, että voisitte te jollain tavalla ilmoittaa että olette siellä puolella auttamassa kun nyt sitä apua niin kovasti tarvitsen. Toivoin kovasti pientä valokipinän välähdystä tai tuulen henkäystä joka ilmaisisi enkelien läsnäolon.

Lähes saman tien alkoi auki olleessa radiossa soida laulu, jonka sanat suomennettuna menevät jotenkin tähän tapaan (asuin silloin englanninkielisessä maassa): "Me olemme enkeleitä, jotka tietäsi helpottavat, olemme kaikkialla läsnä ja autamme kaikkia apua tarvitsevia". Olin ällikällä lyöty! En ollut ikinä kuullut rokkiradiosta tulevan moista tekstiä enkä kuullut laulusta, jota lauletaan ensimmäisessä persoonassa enkelin näkökulmasta. Ajoitus oli täydellinen; purskahdin nauramaan itkuni keskeltä ja sanoin: "Hyvä on hyvä on, olin jääräpäinen, mutta en minä nyt sentään noin tyhmä ole, että teidän tarvitsee tulla radioon laulua vaihtamaan, uskoisin vähemmälläkin." Sain enemmän kuin pyysin ja siitä alkoivat asiat selkiintyä. Nykyään muistan helpommin nostaa taakkani selästäni, ojennan sen ilmaan etuvasemmalle ja pyydän enkeleitä kantamaan sen ja selvittämään asiat. Sen he aina tekevätkin.

Anne

Takaisin alkuun


Keskosenkeli

Minulla on kaksi poikaa, 4-vuotias Henry Mikael ja reilun vuoden ikäinen Emil Rafael. Koska en voi heitä aina ja ikuisesti suojella, niinkuin haluaisinkin, annoimme heille enkelten mukaan toiset nimet. Koska pojat ovat niin pieniä, en ollut heille kertonut enkeleistä.

Eräänä päivänä kun nuorin poikani oli vielä sairaalassa keskosuutensa vuoksi, Henry sanoi aamulla että hänen huoneessaan oli enkeli, joka sanoi ettei pikkuveljellä ole hätää. Keskosuus oli meille vanhemmille vaikea asia, joka varmaankin heijastui myös Henryyn huolena. Olin aivan ällikällä lyöty ja soitin suvun läpi kysyen, että oliko kukaan puhunut hänelle enkeleistä. Saatat arvata vastauksen, EI!

Poika oli kuitenkin vain reilu 2 ja puoli vuotias ja puhui enkelistä huoneessaan. Jotenkin minua ensin "kammotti", sitten tuli helpotus: niinhän se oli, ei pikkuveljellä ollut mitään hätää. Jotenkin tuo tapaus vei painoa pois minunkin harteiltani. Pikkuveli kasvoi hienosti ja minulla on kaksi ihanaa poikaa - ja heidän enkelinsä! Sen jälkeen ei ole enkeleitä kuulemma näkynyt. Nyt Henry jo ymmärtää enkeleistä... jotain. Olen muutaman kerran vaivihkaa kysellyt enkelistä ja hän sanoo, ettei ole nähnyt kun on vaan nukkunut ja kaikki perheestä on kotona, ei tarvita enkeleitä!

Tarja

Takaisin alkuun


Kiitos enkelien ja näin opin luottamaan

Mieheni oli lähdössä autolla matkaan, kun minulla tuli käsittämättömän voimakas tunne, että näen mieheni viimeisen kerran ja suru valtasi mieleni. Halailin, kerroin, kuinka paljon häntä rakastin ja suutelin mieheni matkaan pyytäen häntä ajamaan todella varovasti. Hän lähti ihmeissään matkaan. Minä pyysin Arkkienkeli Mikaelia suojelemaan häntä, luotin siihen ja mietin että nyt olen tehnyt kaiken ja loppu on jonkun muun hallinnassa. Matkalla yhtäkkiä, hänellä oli tullut todella voimakas tunne siitä, että nyt pitää aja varovaisemmin ja oli hiljentänyt vauhtiaan normaalista. Ja samantien vajaan 100 metrin päästä oli hirvi hypännyt suoraan eteen ja mieheni oli ehtinyt myös väistää sitä. Hän pelästyi ja soitti minulle, että pelastit juuri henkeni. Johon minä vastasin, että en minä, vaan enkelit, enkelit vain kertoivat minulle ja varoittivat. Ja niitä voi kuulla, jos vain oppii luottamaan. Kiitos - Kiitos - Kiitos.

Pia

Takaisin alkuun


Sisäinen viisaus

Olen käyttänyt päivittäin Valon enkelit kortteja Valon päivästä lähtien 3.2.2003.(sain ne silloin postissa) Minulla on myös Diana Cooperin kirja, jonka avulla sain yhteyden suojelusenkeliini. Hänen nimensä on Mikael. Olen myös kirjoittanut hänelle. Ihanaa olla täysin ohjauksessa ja nähdä elämänsä kaikki tapahtumat ja ymmärtää miksi on joutunut käymään kaikki vaikeat asiat läpi. Ymmärrän, että nykyinen sisäisen viisauden kyky on mahtava lahja maailmankaikkeudelta. Viisaus-kortin sanoja käyttäen:" Elämä saa aivan uuden näkökulman jännitysten ja pelkojen väistyessä pois mitättöminä elämän suurenmoisen kokonaiskuvan rinnalta."

Terveisin,
Arja Aarnio

Takaisin alkuun


Tuoksuenkeli

Muistan 15 vuotta sitten kun nuorin veljeni kuoli yllättäin. Surumme oli suunnaton. Muistan eläneeni kuin sumussa. Eräs tapahtuma jäi mieleeni. Olin hyvin ahdistunut ja tuntui, etten jaksaisi huolehtia esikoisestani, joka oli silloin vähän yli vuoden vanha. Juuri tälläisellä hetkellä tunsin huoneessa huumaavan ja lohduttavan liljojen tuoksun. Hämmästyin sitä ja "heräsin" tajuamaan ulkomaailmaa paremmin. Kotonani ei ollut kukkia, enkä käyttänyt hajusteita. Tuoksu leijui ympärilläni jonkin aikaa. Se oli parantava. Jälkeenpäin olen lukenut, että enkeli voi valita lähes minkä tahansa muodon, jolla hän lähestyy. Uskon kohdanneeni suojelusenkelini.

Nimimerkki "Lilja"

Takaisin alkuun


Enkeli kuvassa

Meidän perheessämme isä ja äiti ovat teettäneet meistä jokaisesta lapsesta vuoden täytettyämme suurennetun valokuvan tauluksi. Noin vuosi sitten, kun täytin 20 vuotta, tauluuni ilmestyi enkelin kuva. Minulla oli silloin ongelmia ja olen saanut paljon lohtua tietäessäni enkelistä. En ole nähnyt enkeliä edessäni mutta olen monesti aistinut että joku on kanssani.

Nina

Takaisin alkuun


Muistutus

On keskiviikko ja nousen töihin iloisin mielin ja ajattelen, että hyvä päivä tulossa. Aamupäivän aikaan pinna kiristyy negatiivisten ihmisten vaikutuksesta. Mielessä monta niin negatiivista ajatusta, mutta yht'äkkiä muistan, että tästä päivästä piti tulla hyvä päivä ja kuin tyhjästä silmieni edessä leijuu pieni valkoinen höyhen, muistuttaen jostakin.

Jouni

Takaisin alkuun


Isä vai suojelusenkeli?

Olen 35-vuotias rouva. Isäni  kuoli vuonna 1996 syöpään. Koin hänen sairautensa ja kuolemansa erittäin vaikeasti. Elämäni ei ole ollut koskaan mitään helppoa ja luulen että on tarkoitus että joudun oppimaan kaiken kovemman kautta. Olen alkanut nykyään ajattelemaan uskonasioita ja henkimaailman asioita aina vaan enemmän. Olen usein yleensä yöllä herännyt tai tilanne on ollut se etten ole oikeastaan nukkunutkaan vaan ollut unenrajamailla, kun joku on ikään kuin tullut peittelemään minua. Usein on tuntunut kylmä viima tai kosketus. Kerrankin tuntui niskassa kylmä käsi joka nosti peittoani ylemmäs. Nämä kokemukset ovat yleensä olleet aikoina kun elämässäni on ollut vaikeaa ja olen ollut masentunut. Olen tuntenut sen jälkeen helpotusta ja mielihyvää. Ne ovat ikäänkuin nostaneet minua ylöspäin ja antaneet voimaa. Yleensä elämän vaikeudet ovat alkaneet selvitä sen jälkeen. Kokemukset ovat olleet erittäin todellisia. Luulen että tämä henki on isäni tai oma suojelusenkelini.

Saija

Takaisin alkuun


Eläinten kyky nähdä enkeleitä

  Vanhemmillani on kaksi kissaa, ja luulen niiden näkevän silloin tällöin enkeleitä tai muita henkiolentoja. Ehkäpä eläimet herkempine aisteineen aistivat myös heidät herkemmin? Olen seurannut useamman kerran kun nuorempi kissoista on ollut sylissäni, niin kesken kaiken se on jähmettynyt paikalleen katsomaan jotain. Ne tuntuvat tarkkailevan näkemäänsä lähinnä suurella mielenkiinnolla, eivätkä ole menneet tarkastelemaan näkemäänsä sen paremmin. Ne eivät ole vaikuttaneet yhtään säikyiltä tai hermostuneilta, ainoastaan katselleet näkemäänsä tarkkaavaisina. Itse olen suhtautunut asiaan hyvin luonnollisesti, ehkä kuitenkin hieman ihmetellen tapahtunutta.

Kerran taas sattui näin, kissa jähmettyi katsomaan jotain, joka näytti olevan siinä muutaman metrin päässä takanani. Vilkaisin sinne suuntaan itsekin, mutta sillä kerralla en nähnyt mitään. Kissa sen sijaan tarkkaili jotain todella intensiivisesti, mutta suhtautui tähän tilanteeseen kuitenkin taas rauhallisesti. Heilautin kokeeksi kättäni kissan silmien edessä. Se liikutteli päätään siten että olisi nähnyt tämän kohteen näköesteestä huolimatta. Tätä kesti ehkä puolisen minuuttia, ja kun enkeli hävisi näkyvistä, jatkoi kissa kehräämistään ja turkkinsa nuolemista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuiskasinkin silloin sille hymyssä suin että: "Taisit nähdä taas enkelin?".

Toisen kerran, istuessani saman kissan kanssa olohuoneen kiikkutuolissa, huomasin sen taas näkevän jotain. Tällä kertaa enkeli liikkui ohitsemme vasemmalta puolelta muutaman metrin päästä, jatkaen taaksemme. Kun katsoin samaan suuntaan, näin itsekin jonkun valkoisen, utuisen hahmon liikkuvan ohitsemme. Kun enkeli oli mennyt ohitsemme, se ilmeisesti hävisi näkyvistä, koska kissa jatkoi taas oleskeluaan entiseen tapaan.

Olen ajatellut, että enkeleitä voisi olla vanhempieni luona nykyisin enemmän kuin normaalisti, koska äitini on sairastellut jo puolisen vuotta. Tai ehkä tähän ei ole aikaisemmin tullut kiinnitettyä niin paljon huomiota. Joka tapauksessa olen varma siitä, että eläimet näkevät joskus jotain, mitä ei aina ihmisen aistein ole nähtävissä. Tai ehkä kaikki tämä on vain valmistelua siihen, että voisimme kukin suhtautua avoimemmin enkeleihin, sekä suhtautua myös näihin eläinystäviimme entistä kunnioittavammin?

Marko

Takaisin alkuun


Sukkapuikkojen kilinää

Minulla on 8-vuotias poika, jolla on ad/hd=tarkkaavaisuushäiriö ja hän on hyvin herkkä ja iloinen lapsi. Kerran juttelimme enkeleistä, koska uskon niihin, ja poikani sanoi, että: "Olenhan minäkin nähnyt enkelin". Kysyin että minkälaisen ja ethän vaan yritä juksata äitiä, mutta poikani vakuutti puhuvansa totta. Hän kertoi nähneensä eräänä päivänä pienen vaaleanpunaisen tyttöenkelin, joka oli kooltaan pieni ja lensi meidän eteisessä ja hymyili - ja sitten vain katosi. Toisen kerran poikani tuli vauhdilla sanomaan että: "Äiti - näin taas sen vaaleanpunaisen, kultatukkaisen enkelin!" ja tällä kertaa se istui poikani sängyn päällä ja istui ja kutoi! Kuulemma puikot vain helähtelivät! Hassua että vilkkaan poikani enkeli kerkiää vieläpä kutomaan! Nyt olen äitinä rauhallisin mielin - kun tiedän että pojallani on oma pieni vaaleanpunainen suojelusenkeli.

Rakkain terveisin Äiti

Takaisin alkuun


Kynttilän vartija

Toin joulun aikaan työpaikalle kynttilän, jota poltin päivän aikana huoneessani. Kynttilä paloi hitaasti, noin pari senttiä päivän aikana. Siitä levittyi huoneeseen mieto ja miellyttävä tuoksu. Huomasin miten asiakkaat käydessään katselivat sitä mielellään.

Työpäivä oli kiireinen ja iltapäivästä minulla oli vielä palaveri työkavereiden kanssa, joten poistuin huoneestani ennen työajan päättymistä.

Seuraavana aamuna heräsin, oli lauantai ja viikonloppuvapaa ja yhtäkkiä mieleeni muistui palava kynttilä työhuoneessa kirjahyllyn päällä. Sammutinko sen vai jätinkö palamaan? En voinut millään muistaa miten siinä oli käynyt. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että kynttilä jäi palamaan ja varmaan nyt liekit nuolisivat jo kirjahyllyä tai loppuliekki voisi valua steariinin mukana hyllyssä olevalle paperipinolle ja sytyttää kaiken palamaan. Minun on päästävä käymään työpaikalla. Mutta miten. Meillä on huippuvarma hälytysjärjestelmä, joka kytkeytyy heti päälle, jos ei tietyssä ajassa osaa sitä vaimentaa. Olihan minulla salasanakoodi ja aloin sitä kuumeisesti etsiä sitä.

Etsin epätoivoisesti myös työkavereiden puhelinnumeroita luettelosta, tein hakuja kännykälläni, mutta etsintäni ei tuottanut tulosta. Harmittelin sitä, että olin niin etäinen työssäni, etten ollut ottanut edes osaston vetäjän puhelinnumeroa varalta, jos joskus kotoa tarvitsisi soittaa. Varmaan minun piti ottaa toimistovahtimestariin yhteyttä. Hänen kännykkänumeronsa löysin luettelosta. Mutta enhän voinut soittaa aamulla yhdeksältä viikonloppuna kenenkään numeroon - mitä jos kokeilen ja laitan viestin, hän vastaa siihen heti varmasti. Niin lähetin viestin ja kysyin ohjeita, jos menen käymään työpaikalla.

Hänen puhelimensa oli kiinni. Lähdin ulos taskussani ohjeet siitä, miten hälytysjärjestelmä suljetaan koodilla. Matkalla ajattelin, että mitä sitten jos hälytys tulee ja vartijat tulee paikalle, saan sakot ja asiasta nousee iso melu. Joten soitin vartiointiliikkeeseen ja ilmoitin, että olen menossa käymään työhuoneessani ja ilmoitin nimeni siltä varalta, jos hälytys tulee. Mutta en päässyt ulko-ovesta sisälle, koska ovi oli viikonloppuna takalukossa. Jäin ulos kiertämään taloa ja olo oli kuin oravalla, jolla on käpy jäässä.

Lopulta en voinut muuta kuin rauhoittua, mennä kotiin ja yrittää miettiä asioita järkevästi. Ajattelin, että jos huoneessani palaisi, olisi minut jo siihen mennessä haettu kotoa. Rukoilin mielessäni kaikki yläkerran enkelit ja auttajat tuekseni puhaltamaan sitä kynttilää sammuksiin.

Tuli maanantai ja minulla oli edelleen loma. Vahtimestari ei ollut avannut kännykkäänsä ja aloin jo ajatella, että toivottavasti ei avaakaan. Jos mitään ei ole tapahtunut, viestistäni voi aiheutua enemmän haittaa ja harmia. Siitä voi nousta loppujen lopuksi tosi iso juttu.

Kännykässäni oli sellaiset asetukset, että viesti säilyy 3 vrk. Työpäivän viimeisenä tuntina kuljin takaoven kautta työpaikalle ja huoneeseeni. Avasin oven ja laitoin valot. Kynttilä oli sammuksissa. Olin sen sittenkin sammuttanut... mitään muistikuvaa ei ollut. Olinko se siis minä vai joku enkeli.

Vahtimestari ei koskaan saanut viestiä, eikä tilanne tullut koskaan kenenkään tietoon. Mutta suurin ihmetykseni oli, kun loman jälkeen menin töihin ja vahingosta viisastuneena otin kotoa tuikkukynttilöitä ja sytytin vartavasten kotoa ottamaani tuikkukynttilän lasiin ja kiitin yläkerran väkeä, kun pitivät minusta huolta. Tuikkukynttilät palavat yleensä neljä tuntia, mutta tämä paloi aamu kahdeksasta neljään saakka, niin että jouduin sen puhaltamaan sammuksiin. Näytin sitä vielä työkaverillenikin, että voiko tämä olla mahdollista, että yksi tuikku kestää niin monta tuntia.

Olen vieläkin ymmälläni, mitä oikein tapahtui?

Työpaikkaenkeli

Takaisin alkuun


Bingoenkeli

Diana Cooper sanoo, että enkeleitä voi pyytää avuksi ihan kaikkeen, mukaansa kaikkiin tapahtumiin. Olin keskittynyt bingo-numeroihin ja voitin kaikki neljä kierrosta. Voitot eivät olleet suuren suuria, sillä peli oli oikeastaan leikkipeliä. Joka tapauksessa sain siitä hyvän mielen syödessäni voittokaramelleja. Mutta sitten tuli hiukan virallisempi bingo (ei sekään mikään "oikea"). Oli kiusaus keskittyä, mutta ymmärsin, että minulle oli näytetty, mitä asiaan uskominen ja keskittyminen tuo mukanaan. Tiesin myös, että jos nyt teen saman, teen sen ahneudessani eikä näillä asioilla saa leikkiä. Niinpä lähdinkin aivan normaalilla mielellä pelaamaan. Miettiessäni asiaa muistin, että Diana Cooper kutsuu suojelusenkelinsä joka tilaisuuteen. Ja minä käännyin suojelusenkelini puoleen. En pyytänyt voittoa, pyysin enkelin mukaan. Toisella kierroksella sainkin huutaa: "Bingo." Sain vaatimattoman voiton, kankaisen kassin ja sen päällä pienen vanusta tehdyn hopeasiipisen enkelin. Suojelusenkelini ilmoitti olevansa joka paikassa mukana. Ei se ollut sattumaa.

Maan korvessa

Takaisin alkuun


Mustat ja harmaat enkelit voivat kertoa jotain olevan vialla

Minulle ovat tuttuja oudoissa ihmishahmoissa tai elämääni liittymättömästi esiin nousevat ihmiset. Eräs heistä oli aikuinen mies käsi ojossa kulmauksen takana ulkomailla isossa harmaassa päällystakissa alikulkutunnelin kulmauksessa (hurjan kirkkaat silmät ), kirkon edessä sokea lapsi käsi ojossa ulkomailla (leikki mielestäni), ja pelästyin molemmilla kerroilla. Ventovieraat ihmiset, jotka ovat päättäneet tavata minut eivätkä ymmärrä ohittavansa normaaleja käyttäytymistapoja. Ihminen sekä pelästyy että kokee pelkoa riistetyksi tulemisesta.

Ihmettelin jälkikäteen, olisiko minun pitänyt antaa rahaa tai mitä minun ajateltiin voivan tehdä. En muista antaneeni kolikoita edes lapselle, mutta toivoin että sokea saisi näkönsä takaisin ja varmaan ensi kerrallakin toivottelin jotain ja olin sitä mieltä, että ohikulkija kyllä pelästyy kun ihminen toimii näin. Sittemmin muistan kyllä samalla matkalla antaneeni rahaa lapsiryhmälle ja heitä alkoi juosta perässä lisää. Karistin perässä juoksevan joukon lapsia pysähtymällä ja sanomalla ei. Toisinto aikuisen pyytämiseen olisi kaksi miestä tulemassa rantapolulla vastaan lenkkeillessä ja vihjailivat polun viereisestä nurmikosta, joka olisi ollut kelvollinen toiveiden toteuttaja.

Ja vaikuttaa kuin nämä olisivat merkkejä asioista, joissa kenenkään ei pidä olla mukana. Ajattelen niin, että minut oli joutotyönä pantu sysäämään näitä vilpillisiä ihmisiä parempaan. Ihmisen riistäminen tai valheiden avulla eläminen ei voi olla kannatettavaa hyvää työtä. Olen ryhtynyt ajattelemaan niin, että ihminen ei ole suojattu muilta, vaan tällaista tapahtuu ja tästä olen kyllä hämmästynyt. Uskon siis ihmisen itsekin voivan olla sivusta omaa parasta hänelle tarkoitettua tietään, jolloin ihminen vetää puoleensa hairahtuneita tapahtumia ja ihmisiä. Paremmalle tielle on palattava, jotta elämä ei toisi eteen pahassa liian pitkälle edenneitä elämäntapahtumia. Kaamea kuva, mutta ihmisen elämä ei ole todellakaan hyvää eikä kukaan välty sitä huomaamasta. Käytännössä olen valinnut ajattelun työvälineekseni ja tietysti rukouksen lähettämisen asiaan liittyen. Kieltämättä ihminen ajattelee riittävän, että käy työssä eikä vahingoita muita.

Mitä muuta voidaan ajatella näistä nykypäivän terroristiteoista, kuin että nämä henkilöt eivät kohtaa yksityisessä elämässään muihin kohdistuvaa hyvyyttä ihmisen muodossa. Ihmisen elämä ei voi olla täysin itsekästä.

Olen myös tavannut ihmisiä, jotka eivät osaa ilmaista itseään vaan haluavat selvästi ja yksinomaan jotain toiselta ihmiseltä. Olen aina pitänyt asiaa outona. Jopa työssä usein on ollut niin, että ilkeämielinen henkilö haluaa itselleen menestystä oman onneni sijasta, siis jopa perhe-elämäni olisi pitänyt väistyä hänen etunsa nimessä. Olen oppinut sanomaan tässä kohtaa jämäkästi ei. Työssä kyllä suosittu henkilö saa ein kuultuaan muut puolelleen, mutta työssä kai kunkin pitää itse tehdä työnsä eikä roikkua muiden hyväntekeväisyyden varjolla mukana. Tässä uskon elämän vielä paistavan aurinkoisesti tapahtumaketjujen käynnistyessä, mutta etsin syytä myös itsestäni.

Nykypäivän työelämä on todella alkanut sekä kaventua että vähetä suurten joukkojen ollessa poissa työelämästä ja voidessa taloudellisesti huonosti. Ihmisen kohdatessaan virheellisesti toimivaa yhteisöelämää tulisi ymmärtää sen olevan viitta omalla tiellä elämäntarkoituksen selkiytymiseen. Ihminen on kuitenkin loputtoman yksin henkisten asioiden kanssa ja inhimillisen suuntautumisen ohjaamisessa pois jokapäiväisestä ammatinharjoittamista. Ihminen haluaa selvempiä merkkejä, mutta niiden tullessa ihmisen käytännöllisesti toimiva aivo ei usko todeksi viittauksia vihjeitä ja kokemukset muuttuvat omaksi tuntemukseksi ja elämänkokemukseksi.

Olen oppinut niin, että vääryydellä pyytämiseen voi sanoa ei eli tämä olisi pääasiallinen tarkoitus tässä opetuksessa. Toisaalta näiden tapahtumien osalta ehkä valituilta uhreilta vaaditaan paljeluksia henkisellä tasolla. Näin olisi kysymys ihmisten suuresta avuntarpeesta, joka aiheuttaa vahinkoa jatkuessa.

Mitkä näköalat erikoiset tapahtumat eli pimeän enkeleiden ilmentyminen tuo tullessaan vai mitä mieltä olette? Läheisten kohdalla avuntarjoaminen myös henkisesti on luonnollisempaa.

Riitta Lahtinen, Vaasa

Takaisin alkuun


Suojelusenkeli

Eräällä pienellä oppilaallani oli vaikea hallita tunteitaan ja käyttäytymistään. Hän oli syvästi tunteva ja herkkä. Voimakkaat tunteet saivat hänet usein valtoihinsa - aivan yllättäen, varoittamatta - ja sen sai joku lähellä oleva lapsi välillä tuntea aivan konkreettisesti.

Kerran lapsi sanoi itku kurkussa äidilleen: "Äiti, en halua olla tällainen!" Hän todella kärsi tavattomasti siitä, ettei pystynyt hillitsemään tunteenpurkauksiaan ja niiden seurauksia. Olin jo pitkään tuntenut voimakasta myötätuntoa lasta kohtaan, kun seurasin hänen sisäistä (ja ulkoista) kamppailuaan. Samana iltana pyysin, että lapsen suojelusenkeli auttaisi häntä. Muutaman päivän kuluttua lapsen äiti kertoi minulle hämillään ja vähän vaivaantuneesti: "Lapseni kertoi minulle nähneensä illalla suojelusenkelinsä sänkynsä päädyssä. Enkeli oli ollut ystävällisen näköinen ja sanonut auttavansa häntä. Lapseni oli tästä aivan ihastuksissaan. - Miten minun pitäisi suhtautua tähän?" Hymyilin äidille ja sanoin uskovani, että meillä kaikilla on oma suojelusenkelimme, joka auttaa meitä tarvittaessa.

Valoisin terveisin
Veronica Witikka

Takaisin alkuun


Kuin höyhen

Eräs ystäväni joutui onnettomuuteen jääden pyörän kanssa auton alle. Hän lensi auton keulasta ilmaan ja siitä maahan. Eräs ohikulkija oli nähnyt, kuinka kevyesti ystäväni oli laskeutunut maahan, kuin höyhen. Ystäväni on tällä hetkellä hyvissä ruumiinvoimissa ja kävelee ja liikkuu reippaasti. Muistona tapahtumasta hänellä on vain arvet joka puolella kehoa. Hän harrastaa Enkeleitä ja Reikiä ja uskoo Jumalan kaikkivoipaan voimaan ja kolmiyhteyteen. Hän on onnellinen kun selvisi tästä, ja kiitos Reikinkin, joka on ollut kuvioissa pian hänelläkin 20 vuotta.

Kiitämme kaikesta, kiitos, kiitos, kiitos.  Kuuluu Reikin kuvioon.

Toivon Kaikille ihanaa syksyä ja joulun odotusta. Minulle saa kirjoittaa!

salme.vaananen@mail.suomi.net

Takaisin alkuun


Enkelien varoitus

Ihmeellistä! Eräänä yönä kun en saanut unta, kuulin aivan selvästi kaunistä naisen ääntä joka kehotti minua mm. ajamaan varovasti, koska edellisellä viikolla kyllä minulla oli enkeli matkassani - kun nukahdin rattiin. Kuulin samalla taivaallista musiikkia ja laulua! Olin aivan hämilläni!

Seija Paavola


Enkelit ovat luonamme

Olimme Taivaankaaressa päättäneet julkaista Ihanat enkelit -kirjan ja käänsin sitä kovalla tohinalla. Joulu oli ovella ja meille oli tullut joulupyhiksi vieraita, mm. Juhan siskon intialainen mies, Noor, joka ei tiennyt työprojektistamme juuri mitään. Eräänä aamuna Noor heräsi tavalliseen tapaansa anivarhain ja lähti asuttamastaan vierashuoneesta työhuoneeni kautta aamutoimilleen. Kun hän astui työhuoneeseeni, hän ihmetteli, miten oli niin valoisaa, vaikka siihen aikaan aamusta piti olla pilkkopimeää. Valo oli kuitenkin erityisen sädehtivää, kuin sateenkaaren väristä. Samassa hän huomasi, että työpöydälläni istui enkeli. Enkelillä oli mustat hiukset ja valkoiset, hienot vaatteet ja kaulassaan jonkinlainen koru, josta sädehti pääasiassa vihreähköä valoa, mutta myös muita värejä. Noor katseli hetken enkeliä ja jatkoi sitten matkaansa. Kun hän tuli huoneeseen takaisin, enkeli oli poissa. Muutaman viikon päästä hän soitti ja kertoi, että sama enkeli oli lähettänyt viestin meille hänen välityksellään. Viestissään enkeli oli sanonut, että kaikki sujuisi hyvin enkelikirjan suhteen. Sillä hetkellä kiire olikin kuumimmillaan, jotta kirja ehtisi painoon ajallaan ja Minä Olen -messuille, jonne Diana - kirjan kirjoittaja - oli itse tulossa. Kaikki todellakin sujui enkelikirjan suhteen erinomaisen hyvin.

Iloa ja valoa!
Päivi Taivaankaaresta

Takaisin alkuun


Enkelit ovat totta, henki on totta

Olen 45-vuotias kouluttaja terapeutti, 3 lapsen äiti. Olen tehnyt yhden osan elämäntyöstäni nuorten parissa ja nyt viimeisimmät vuodet olen toiminut yrittäjänä.

Olen lapsesta asti ollut erilainen, koska minulla on ollut tunne ja aavistus, että Elämä kaikkiaan on paljon syvempi, moniulotteisempi kun vain tämä fyysinen ulottuvuus mitä rajallinen järki todistelee. Olen etsinyt vastauksia ja löytänyt niitä, mitä erilaisimmilta ihmisiltä, kirjoista ja oman intuition kautta sekä elämällä täysillä tätä elämää. Opiskelen edelleenkin eri hoitomuotoja, sydäntäni lähinnä on healing touch -energiahoidot ja kinesiologian eri muodot. Tärkeimpänä työnä pidän sitä, että voin välittää energiaa henkisimmiltä tasoilta, niin sanallisesti kuin hoitamalla.

Enkelit ovat olleet aina lähelläni, mutta nykyisin tiedän ja tunnen sen selkeämmin. Tehdessäni työtä ihmisten parissa koen olevani energiankanava, valon ja ilon välittäjä. Sanani pulppuavat niin vaivattomasti ja selkeästi, että se aiheuttaa kuulijoissa hämmästystä. Itse sitä en enää hämmästele vaan olen lahjastani todella kiitollinen ja iloinen.

Työskentelen Urielin säteen alaisuudessa. Hän ilmaisi itsensä hyvin selkeästi ja voimallisesti. Tein energiahoitoa eräälle asiakkaalle, virratin energiaa hänen solar plexus -chakralle kun tunsin valtavan kuumuuden kruunuchakrassani ja selässäni. Samassa tiedostin sanat. "Rauhan ja toivon enkelit ovat kanssasi, Uriel on minun nimeni ja violetti on värini". Asiakkaani hämmästyi sanoistani ja minä vielä enemmän. Sydämessäni tuntui kovaa kipua ja sanoinkin, että nyt ottaa kyllä sydämestä. Asiakkaani hätääntyi ja minä ihmettelin, mitä tässä oikein tapahtuu. Kipua kesti jonkin aikaa ja kun aloimme keskustella tapahtuneesta. Tapahtui merkillinen asia. Keskustelumme oli epäilevää ja ehkä yritimme kovasti selittää järjellä tapahtunutta. Samassa koko hoitolastani meni sähköt ja me olimme hetken aivan pilkkopimeässä. Pimeyttä kesti hetken ja kun valot syttyivät sanoin, että tässä sen näkee miten käy kun ei usko.

Kokemuksen jälkeen moni asia ja tapahtuma loksahti paikoilleen.Ymmärsin miksi Yritykseni nimi on Immortelle (ikuisuuden kukka) ja miksi yritykseni väri on violetti. Ja miksi hoitaessani ihmisiä heidän solar plexus -chakransa on se voimakkaimmin tuntuva keskus. Ja vielä se, että tunnistan tekeväni juuri sitä työtä joka auttaa ihmisiä siirtymään solar plexus tasolta sydän tasolle.

Ajoin kotiin töistä. Oli syksy, pimeää ja vettä satoi. Olin omissa ajatuksissa ja hyvin herkässä tilassa. Auton mittari näytti 80 km/tunnissa. Yhtäkkiä auton vauhti hyytyi, jalka oli kaasulla, mittari näytti edelleenkin 80 km, mutta auto ei liikkunut. Nostin katseen ja hirvi oli keskellä tietä. Se hyppäsi metsään niin että sorkat vilahti. Auto jatkoi matkaa, mittari oli 80 km/t ja minä itkin. Katsoin takapenkille ja kiitin. Tunsin että autossa oli matkustajia enempikin.

Tyttäristäni keskimmäinen on nyt 9-vuotias. Silloin kun tämä tapahtui hän oli 5-vuotias. Olimme matkalla kotiin, keli oli aivan kamala. Lunta satoi niin rankasti, että tiet olivat aivan tukossa. Huokasin, että voi surkia mikä keli, mitenkähän tässä päästään kotia. Tyttäreni sanoi, "Mitä sinä turhaa pelkäät, enkelit työntää autoa ja itte Jeesus istuu takapenkillä!" Siihen loppu minunki pelko ja kotimatka sujui kuin siivillä.

Kahta päivää ennen Minä olen -tapahtumaa tapahtui asia, joka avasi minut Diana Cooperin välittämille asioille. Siirryin valoon, jota kohti olen pyrkinyt koko tämän elämäni ajan ja nyt olen vapautunut peloista, epäilyksistä, vanhoista taakoiksi käyneistä ajatusmalleista. Heräsin johonkin ääneen. Makuuhuoneemme oli aivan punainen. Unen tokkurassa kuvittelin, että naapurissa on tulipalo tai lumiaura vilkuttaa valoja. Katsoin kelloa se oli 01.52 (sähkökello). Yritin herättää miestäni joka ei suostunut heräämään, mikä vielä enemmän säikäytti minua, koska hän tavallisesti herää jos pikkuisen tönin häntä.

Sydämeni oli kipeä niin että koko kylkikaareen koski ja vasen käteni oli tosi kipeä. Ajattelin että kuolen. Punainen valo alkoi pyöriä ja siihen liittyi tummia sävyjä. Katsoin järkyttyneenä ja kyselin, että mitä tämä on, kuolenko minä, miten käy minun lasten ja puolisoni. Yhtäkkiä tiedostin sanat: "Tämä on kokemus, jonka tarvitset kestääksesi paremmin ne asiat jotka ovat tulossa." Toistin huoleni perheestäni ja vastaus kuului, "puhdistus koskee koko perhettäsi". Tuijotin värien välkettä, sydämeeni koski tosi kipeää ja minulla teki fyysisesti pahaa, mutta se alkoi helpottaa ja samassa väri muuttui oranssiin, keltaiseen, vihreään, siniseen, indigoon ja kirkkaan valkeaan. Valot hävisivät ja koin olevani aivan tyhjä tai puhdas. Kipu oli pois ja kello oli 01.58. Mieheni oli menossa töihin aamuksi joten herätyskello soi 05.00. Hän ei tahtonut millään jaksaa nousta ja ihmetteli suuresti, että mikä on vikana. Tavallisesti hän pomppaa sängystä heti kun kello pirahtaa. Vahvistuksen kokemuksestani sain myös siitä, että nuorimmaisemme joka on 2-vuotias nukkui 10.30 asti ja silloinkin minun piti herättämällä herättää hänet. Tavallisesti hän herää 8-9 maissa.

Minä Olen -tapahtumassa olin Dianan luennolla ja workshopissa. Siellä sain lopullisen vahvistuksen. Aloitin Enkeli iloa -iltojen vetämisen ja kokemukset ovat olleet hyvin vahvistavia ja lohduttavia, niin osallistuneille kuin minulle. Työtä on todella paljon, mutta kaikki viittaa siihen, että työlläni on olemassa siunaus ja työpareina ovat Ihanat Enkelit.

Elämälle Kiitos sain siltä paljon ja tärkeintä on kyetä tekemään oma osuutensa.

Eeva-Liisa Impola

Takaisin alkuun


Tumman harmaa enkeli

Lapsena nukuin jonkin aikaa pikkuveljeni kanssa samassa huoneessa. Kerran hänen mentyään nukkumaan olin vielä valveilla ja olin tulossa valoisalta käytävältä huoneeseen. Huoneessa tuntui olevan jotain erikoista. Menin sisälle pimeään huoneeseen ja näin pikkuveljeni vuoteen päädyssä pään yläpuolella vaaleaa seinää vasten tumman harmaan värähtelevän enkelin. Tapoihimme kuulumattomasti menin pikkuveljeni vuoteen luo, suutelin häntä otsalle ja toivotin hyvää yötä.

Useita valkoisia enkeleitä

Keväällä 1999 olin erittäin väsynyt pitkään jatkuneiden huolien ja murheiden vuoksi. Tilasin tuttavani suosituksesta ajan "enkeleiltä neuvoa kysyvältä" henkilöltä. Tiesin kyllä elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, mutta enkeleiltä kysyminen oli mielestäni mahdotonta. En ollut koskaan edes kuullut sellaisesta.

Varattuani ajan soitin tuttavalleni ja kysyin, onko kyseinen henkilö ihan ok, puhelimessa aikaa varatessani hän nimittäin vaikutti olevan ihan normaali, ja onko totta, että hän kysyy enkeleiltä. Tuttavani vastasi, että kyllä hänen tietääkseen on ihan normaali ja kysyy enkeleiltä. Aloin kuitenkin epäillä, niinpä soitin uudestaan kyseiselle enkeleiltä neuvoa kysyvälle henkilölle ja kysyin häneltä, onko hän ihan tosissaan väittäessään kysyvänsä enkeleiltä. Vastaus oli vakuutteleva. Mennessäni vastaanotolle epäilin omaa järkevyyttäni ja mietin pitäisikö perua tapaaminen. Oven avasi lämpimästi hymyilevä nainen. Päästyäni sisälle huomasin, että asunnossa oli jotain erikoista, ilma tuntui latautuneelta, kuulin vaimeaa sirinää ja ilma näytti väreilevän.Sanoin, että asunnossa on erikoinen energia. Aloin heti ajatella, että asunnossa on jokin laite, joka tuottaa kyseisen ilman latautuneisuuden. Vastaanoton ajan istuin tuolilla. Aluksi yritin päätellä mihin ilmapiiriin vaikuttava laite olisi kätketty.

Vastausten kysyjä istui sohvalla ja nauhoitti enkeleiltä saamiaan vastauksia kysymyksiini.Minun silmäni olivat koko ajan auki, mutta hänen silmänsä olivat kiinni silloin kun hän kysyi ja nauhoitti vastauksia. Miettiessäni mihin ilmapiiriin vaikuttava laite olisi kätketty ja naisen silmien ollessa kiinni, tunsin kuinka jokin alkoi piirtää oikeaan reiteeni ympyrän tai kahdeksikon muotoista kuviota samana pysyvällä nopeudella. Aistimus välittyi selkeästi kehoni ulkopuolelta tulevasta lähteestä. Silmäni olivat auki, enkä nähnyt mitään reiteni lähellä tai oikealla puolellani. Katsoessani vasemmalle näin vasemmalla noin puolentoista metrin päässä useita enkeleitä.Niiden ääriviivat olivat parhaiten näkyvissä, valkoiset ja utuiset ja ulottuivat hahmojen yläosan ympäri, ja nämä enkelit vaikuttivat olemukseltaan olevan asunnossa havaittavan väreilyn ja ilmapiirin lähde. Enkelit näyttivät hyvin valoisilta. Katselin enkeleitä kääntämällä päätäni hieman vasemmalle, mutta en kääntynyt kokonaan niitä kohti. Kokemani ilmiöt eivät aiheuttaneet minussa muita tiedostettuja reaktioita kuin kysymyksen siitä, miksi enkeleiden koko olemus ei näkynyt yhtä selkeästi kuin ääriviivat, johtuiko se ehkä heidän takanaan olevasta ikkunasta, ja sen, etten voinut enää epäillä, kysyikö nainen todella enkeleiltä, sillä ymmärsin, että asunnossa oli enkeleitä. Lisäksi nainen oli sanonut kysyvänsä enkeleiltä eikä enkeliltä.

Tuula

Takaisin alkuun


Enkeli ryysyläisen hahmossa?

Olimme lomalla kanariansaarilla. Rantaa reunusti pitkäkävelykatu, jota pitkin kävelimme joka ilta ja ihailimme merta, ravintoloita ja kauppoja. Kahtena iltana näimme resuisen nuoren miehen surkeana itkevän polvillaan keskellä katua. Itku oli tosi lohdutonta ja vaikerrus sydäntä särkevää. Ajattelin, että olipa mies tosi huonossa jamassa ja miksi kukaan ei korjannut häntä talteen ja auttanut. Ihmiset vain kävelijät ohi, niin kuin mekin. Kolmannella kerralla kun näimme miehen, hän oli taas polvillaan keskellä katua ja itki kuin pieni lapsi. Nyt hänellä oli käsi ojossa. "Eikö kukaan antanut hänelle rahaa", ajattelin ja kaivoin 2 euron kolikon kukkarostani, siitä välittämättä käyttäisikö hän rahan viinaan tai huumeisiin. Ojensin rahan hänelle kämmeneen, hän katsoi minuun ja sanoi jotain, silloin näin maailman kauneimmat silmät. Ulkoisesti tavalliset nuoren miehen ruskeat silmät, mutta tunsin suuren jumalallisen lämpöisen virtauksen lävitseni ja tunteen, että hän tietää, kuka olen. Voin vieläkin palata siihen suureen rakkauden virtaan, jonka hän silmillään minulle lähetti. Uskon että hän oli "enkeli" joka oli lähetetty ihmisille, jotta huomaisimme maailman tilanteen, että tarvitsemme enemmän rakkautta elämäämme ja halua auttaa kanssatovereitamme.

Pikkusydän

Takaisin alkuun


Olin Minä olen -messujen enkeli-workshopissa. Oli tosi hieno workshop, ja siinä tapahtuikin monta hienoa juttua - yksi ylitse muiden. Silloin kun Diana Cooper hän pyysi meitä muotoilemaan yhden toivomuksen siitä, mitä haluaisimme elämässä tehdä (se yksi tärkein asia), niin minä pyysin että saisin tehdä enemmän healingtyötä. Olen ReiKi-hoitaja, ja olen aikaisemmin antanut hoitoja kotona. Mutta vuosi sitten hankimme kaksi kissaa, ja niiden vilkkaiden olentojen seurassa on mahdotonta hiljentyä hoitoihin. No, 15 minuuttia sen jälkeen kun workshop päättyi, sain työtä O'Isis nimisessä hoitolassa, jossa annan ReiKi-hoitoja joka toinen torstai!!! Että kiitolliset terveiset vain Dianalle. Enkeleitä olen kiittänyt jo itsekin.

Anneli Sjöstedt

Takaisin alkuun


Copyright © Kustannus Oy Taivaankaari ja tarinoiden kirjoittajat